Tekoälyn käyttö vaikuttaa yrityksen sopimusvastuuseen merkittävästi, koska oikeudellinen vastuu säilyy aina ihmisellä tai oikeushenkilöllä, ei tekoälyjärjestelmällä itsellään. Käytännössä tämä tarkoittaa, että yritys vastaa tekoälyn tuottamista virheistä, puutteista ja vahingoista samalla tavoin kuin se vastaisi omasta toiminnastaan. EU:n tekoälyasetus on tuonut tähän kokonaisuuteen uusia velvoitteita, jotka vaikuttavat suoraan sopimusjärjestelyihin. Alla käymme läpi keskeisimmät kysymykset, joita yritysjohdon on syytä pohtia tekoälyä liiketoimintaan integroidessa.
Vastuu kuuluu aina sille yritykselle tai henkilölle, joka on ottanut tekoälyjärjestelmän käyttöön tai hyväksynyt sen tuottaman lopputuloksen. Tekoäly ei ole oikeussubjekti, joten se ei voi olla sopimuspuoli eikä kantaa itsenäistä oikeudellista vastuuta. Virheen sattuessa arvioidaan, kenen toimesta järjestelmää käytettiin ja oliko käyttö huolellista.
Käytännössä vastuu jakautuu tyypillisesti kahden toimijan välille: tekoälytyökalun toimittajan ja sen loppukäyttäjänä toimivan yrityksen. Jos virhe johtuu järjestelmän perustavanlaatuisesta puutteesta, toimittajan vastuu voi aktualisoitua. Jos taas yritys on käyttänyt toimivaa järjestelmää huolimattomasti tai luottanut sen tuloksiin ilman asianmukaista tarkistusta, vastuu jää käyttäjäyritykselle.
Sopimusoikeudellisessa mielessä tilanne on erityisen herkkä silloin, kun tekoäly on osallistunut sopimuksen laadintaan tai tulkintaan. Jos järjestelmä tuottaa virheellisen sopimusehdon, joka johtaa toiselle osapuolelle aiheutuvaan vahinkoon, vahingonkorvausvastuu arvioidaan sen perusteella, olisiko huolellinen ammattilainen havainnut virheen ennen sopimuksen allekirjoittamista. Tässä korostuu inhimillisen valvonnan merkitys.
Tekoälyn käyttö ei poista sopimusrikkomuksen perusedellytyksiä, mutta se voi vaikuttaa siihen, miten huolellisuusvelvoite ja ennakoitavuus arvioidaan. Keskeinen kysymys on, oliko sopimusrikkomus seurausta tekoälyjärjestelmän autonomisesta toiminnasta vai yrityksen laiminlyönnistä valvoa järjestelmää riittävästi.
Perinteisessä sopimusvastuussa arvioidaan, onko osapuoli toiminut olosuhteiden edellyttämällä tavalla. Tekoälyjärjestelmien kohdalla tämä arviointistandardi on muutoksessa: mitä itsenäisemmin järjestelmä toimii, sitä enemmän korostuu käyttäjäyrityksen velvollisuus varmistaa järjestelmän soveltuvuus tehtävään, testata sen toimintaa ja ylläpitää riittävää dokumentaatiota. Riittämätön valvonta voi itsessään muodostaa huolimattomuuden.
Ennakoitavuuden arviointi on toinen muuttuva tekijä. Sopimusrikkomuksen vahingonkorvausvastuu edellyttää yleensä, että vahinko oli ennakoitavissa. Tekoälyjärjestelmien kohdalla voidaan kysyä, onko yritys voinut ennakoida tietynlaisen virheen riskin, kun se on valinnut kyseisen teknologian kyseiseen käyttötarkoitukseen. Mitä korkeampi riski, sitä tiukempi ennakointivelvoite.
Tekoälyn käyttöönotto edellyttää useiden sopimuskokonaisuuksien läpikäyntiä. Erityistä huomiota vaativat vastuunrajoituslausekkeet, vahingonkorvausehdot, salassapitovelvoitteet sekä alihankkijaa ja kolmatta osapuolta koskevat ketjuvastuu-ehdot.
Tekoälytyökalujen toimittajat sisällyttävät käyttöehtoihinsa usein laajoja vastuunrajoituksia, jotka siirtävät merkittävän osan riskistä käyttäjälle. Ennen järjestelmän käyttöönottoa on perusteltua selvittää, miltä osin toimittaja rajaa vastuunsa järjestelmän tuottamista virheistä, ja vastaako tämä riskinjako yrityksen omien asiakassopimusten velvoitteita. Ristiriita näiden välillä voi jättää yrityksen kantamaan vastuun, johon se ei ole varautunut.
Tekoälyjärjestelmät prosessoivat usein suuria tietomääriä, joihin voi sisältyä liikesalaisuuksia tai henkilötietoja. Salassapitosopimukset on syytä tarkistaa sen varmistamiseksi, ettei tietojen syöttäminen tekoälyalustalle riko olemassa olevia salassapitovelvoitteita. Tämä koskee erityisesti tilanteita, joissa tekoälypalvelu hyödyntää syötettyjä tietoja mallien kouluttamiseen.
Jos yritys käyttää tekoälyä osana palvelua, jonka se toimittaa omille asiakkailleen, on tarpeen arvioida, miten vastuun siirtyminen on säännelty alihankintaketjussa. Asiakassopimuksissa voi olla ehtoja, jotka edellyttävät tiettyä suoritustasoa riippumatta siitä, käyttääkö yritys tekoälyä vai ei.
Vastuun siirtäminen sopimuksella on mahdollista, mutta se on rajallista. Yritys voi sopimusteknisesti pyrkiä siirtämään tekoälystä aiheutuvan vastuun joko järjestelmän toimittajalle tai omille asiakkailleen, mutta tällainen siirto ei aina ole täysimääräisesti pätevä eikä käytännössä aina toteutettavissa.
Toimittajan suuntaan vastuun siirtäminen edellyttää, että sopimuksessa on selkeä ehto, joka kattaa kyseisen vahinkoriskin. Toimittajat kuitenkin rajoittavat vastuutaan tyypillisesti merkittävästi, joten neuvotteluasema ratkaisee paljon. Pienillä yrityksillä ei useinkaan ole mahdollisuutta neuvotella suurten alustojen käyttöehtoihin muutoksia.
Asiakkaan suuntaan vastuun siirtäminen on mahdollista vastuunrajoituslausekkeilla, mutta kuluttajasopimuksissa tällaisten ehtojen kohtuullisuusarviointi voi johtaa niiden sovitteluun tai pätemättömyyteen. Elinkeinonharjoittajien välisissä sopimuksissa liikkumavara on suurempi, mutta yleinen sopimusoikeudellinen kohtuullisuusperiaate asettaa silti rajat sille, kuinka laajasti vastuuta voidaan rajoittaa. Lisäksi tietyt vastuutyypit, kuten tahallisesta tai törkeästä huolimattomuudesta aiheutuva vahinko, eivät ole rajoitettavissa.
Käytännön kannalta oleellista on, että vastuunrajoituslausekkeet ovat yksilöityjä ja selkeitä. Yleisluontoiset rajoitukset eivät välttämättä kata tekoälyyn liittyviä erityistilanteita, mikä voi johtaa tulkinnanvaraisuuksiin riitatilanteissa.
EU:n tekoälyasetus luo yrityksille uusia velvoitteita, jotka heijastuvat suoraan sopimusjärjestelyihin. Asetus luokittelee tekoälyjärjestelmät riskitason mukaan, ja korkean riskin järjestelmille asetetaan tiukat vaatimukset dokumentaatiosta, läpinäkyvyydestä ja inhimillisestä valvonnasta. Näiden velvoitteiden laiminlyönti voi vahvistaa sopimusvastuuta tai synnyttää itsenäistä sääntelyoikeudellista vastuuta.
Asetus tuli täysimääräisesti sovellettavaksi korkean riskin järjestelmien osalta elokuussa 2026, ja seuraamusmaksut voivat nousta jopa 35 miljoonaan euroon tai seitsemään prosenttiin yrityksen maailmanlaajuisesta liikevaihdosta. Suomi oli ensimmäinen EU:n jäsenvaltio, jossa oli toiminnassa kansalliset täytäntöönpanomekanismit tekoälyasetuksen valvontaan.
Sopimusvastuun näkökulmasta asetuksella on kaksi keskeistä vaikutusta. Ensinnäkin se määrittelee, mitä huolellisuusvelvoite tarkoittaa tekoälyn käytössä: yrityksen on noudatettava asetuksen mukaisia menettelyjä, ja niiden laiminlyönti voi olla osoitus tuottamuksesta sopimusrikkomustilanteessa. Toiseksi asetus velvoittaa korkean riskin järjestelmien käyttäjiä tekemään perusoikeusvaikutusten arvioinnin, joka on dokumentoitava. Tämä dokumentaatio voi myöhemmin olla ratkaiseva näyttö sen puolesta tai vastaan, onko yritys toiminut asianmukaisesti.
Tekoälyasetuksen ja GDPR:n velvoitteet limittyvät tilanteissa, joissa korkean riskin tekoälyjärjestelmä käsittelee henkilötietoja. Tällöin yrityksen on tehtävä sekä asetuksen mukainen perusoikeusarviointi että tietosuoja-asetuksen mukainen vaikutustenarviointi. Näiden velvoitteiden huomioimatta jättäminen sopimuksia laadittaessa voi jättää yrityksen alttiiksi sekä sopimusoikeudelliselle että hallinnolliselle vastuulle.
Tekoälyn oikeudellinen vastuu on kokonaisuus, jossa sopimusehdot, lainsäädäntö ja huolellisuusvelvoite kietoutuvat yhteen. Oikeudellinen arviointi riippuu aina yksittäistapauksen olosuhteista, käytetystä teknologiasta ja sopimusten tarkoista sanamuodoista. Me Hedman Partnersilla autamme yrityksiä tunnistamaan tekoälyn käyttöön liittyvät juridiset riskit ja rakentamaan sopimuskokonaisuudet, jotka vastaavat sekä liiketoiminnan tarpeita että voimassa olevan sääntelyn vaatimuksia.
Tämä sisältö on luotu tekoälyn avulla, ja se voi sisältää virheitä.