Vuoden 2021 huhtikuussa, Euroopan Komissio ehdotti ensimmäistä sääntelykehystä tekoälylle (AI). Osana EU:n digitaalista strategiaa halutaan säännellä myös tekoälyä, jotta voidaan varmistaa paremmat edellytykset tuon innovatiivisen teknologian kehittämiselle ja käyttöönotolle. EU pyrkiikin digitaalisella strategiallaan asemoitumaan globaaliksi suunnannäyttäjäksi maailmassa, joka siirtyy yhä voimakkaammin kybersfääriin. Tässä artikkelissa käsitellään tekoälyasetuksen suhdetta tietosuojaan sekä pohditaan tuon risteymän haasteita ja tulevaisuuden näkymiä.
Euroopan unionin tekoälyasetus (EU) 2024/1689 (eng. The AI Act) on maailman ensimmäinen kattavasti tekoälyä säätelevä asetus. EU:n tekoälysäädös astui voimaan 1. elokuuta 2024. Asetuksen tavoitteena on varmistaa, että kehitetyt tekoälyjärjestelmät kunnioittavat käyttäjien turvallisuutta ja eettisiä periaatteita.
Tekoälysäädöksen myötä eurooppalaiset voivat varmistua siitä, että tekoälyn käyttäminen olisi turvallista. Tekoälyasetus sisältää yhdenmukaistetut vaatimukset tekoälyjärjestelmien markkinoille saattamiselle ja käyttöönotolle, tiettyjä kieltoja haitallisille käytännöille, erityisvaatimuksia suuririskisille tekoälyjärjestelmille, valvonta- ja täytäntöönpanosäännöksiä sekä startupeille innovointia tukevia toimenpiteitä.
Tekoälyasetus luokittelee tekoälyjärjestelmät virallisesti kolmeen riskiluokkaan, mutta on riskiluokkia todellisuudessa on neljä: ei hyväksyttävät riskit, suuret riskit, vähäiset riskit ja olemattomat riskit. Riskiperusteinen lähestymistapa toimii perustana oikeasuhteisille ja tehokkaille sitoville säännöille.
Ei hyväksyttäviin riskeihin luetellaan järjestelmät, joita hyödynnetään esimerkiksi hallitusten tai yritysten tekemiin sosiaalisiin luottoluokituksiin. Järjestelmät, jotka tippuvat ei hyväksyttävien riskien kategoriaan ovat kiellettyjä käyttöönottaa, sillä niitä pidetään selkeänä uhkana ihmisten turvallisuudelle ja oikeuksille.
Suuririskisisiin tekoälyjärjestelmiin tulee soveltaa asetuksen asettamia tiukkoja teknisiä määräyksiä ennen kuin ne voidaan saattaa markkinoille. Tekoälyjärjestelmiä, joita hyödynnetään kriittisissä infrastruktuureissa, luottoluokituksissa, rekrytoinneissa taikka lainvalvonnassa pidetään suuren riskin järjestelminä, sillä niillä on suoria vaikutuksia ihmisten oikeuksiin ja turvallisuuteen. Suuririskisten tekoälyjärjestelmien käyttöönotto tulee tehdä tekoälyasetuksen teknisten määräysten mukaisesti.
Viime vuosikymmenen aikana tekoäly on ottanut merkittäviä kehitysaskeleita ja on keskeisessä osassa arkea. Se tarjoaa mahdollisuuksia taloudelliseen, sosiaaliseen ja kulttuurin kehitykseen, mutta samalla siihen liittyy vakavia riskejä: massadata, valvonta, disinformaatio, manipulointi ja algoritminen syrjintä.
Tekoälyjärjestelmät, erityisesti koneoppimiseen perustuvat mallit tuottavat materiaalia niiden koulutukseen käytetyn datan ja mallin rakenteen perusteella. Malleille syötetään äärettömät määrät dataa, jota se analysoi tavoitteenaan tuottaa materiaalia. Vaikka se tuottaa ns. uutta materiaalia, se ei ole luova vaan se yhdistää sille syötettyä dataa. Mikäli koulutusdata ei ole riittävän kattavaa taikka monipuolista, voi järjestelmän toiminta jäädä hyvin rajoittuneeksi ja tuottaa virheellistä tai jopa vahingollista materiaalia.
Tietosuoja on tekoälyn kehityksessä keskeinen kysymys. Tekoäly suorastaan himoitsee dataa ja tarvitsee sitä oppiakseen. Tämä data saattaa sisältää henkilötietoja, jotka ovat suojattuja EU:ssa tietosuoja-asetuksella (GDPR). Tekoälyjärjestelmät kykenevät yhdistämään dataa useista lähteistä, jolloin voi syntyä hyvinkin tarkkoja profiileita yksilöistä.
Tekoälyn suhdetta tietosuojaan ei tekoälyasetuksessa taikka GDPR:ssä erikseen säädetä, ja henkilötietojen käsittely on käsitteenä hyvinkin laaja. Henkilötietojen käsittely voi olla kaikkea tietojen varastoimisesta analysointiin ja poistamiseen. GDPR on asettanut säännöt sille, miten henkilötietoja saa käsitellä. Ehkä selkein tietojen käsittelyä koskeva määräys tekoälyn suhteen lienee automaattinen päätöksenteko, johon monet tekoälyjärjestelmät tukeutuvat.
Rekisteröidyllä on oikeus olla joutumatta sellaisen päätöksen kohteeksi, joka perustuu pelkästään automaattiseen käsittelyyn, mukaan lukien profilointiin, ja jolla on häntä koskevia oikeusvaikutuksia tai joka vaikuttaa häneen vastaavalla tavalla merkittävästi.
Tekoälyjärjestelmät tukeutuvat usein profilointiin, jossa yksilöitä analysoidaan ja luokitellaan heidän ominaisuuksiensa, käyttäytymisensä tai mieltymystensä perusteella. Profilointi voi vaikuttaa merkittävästi yksilön oikeuksiin ja vapauksiin, kuten vakuutusturvan hinnoittelussa terveydenhuollon päätösten perusteella taikka rikosennusteilla, joissa tekoäly arvioi henkilön todennäköisyyttä syyllistyä rikokseen. Työpaikkarekrytoinneissakin hyödynnetään tekoälyjärjestelmiä suoraviivaistamaan rekrytointiprosessia.
Koska profiloinnilla voi olla merkittäviäkin vaikutuksia yksilön oikeuksiin ja vapauksiin, profilointiin nojautuvat tekoälyjärjestelmät voidaan katsoa olevan suuren riskin järjestelmiä.
Profiloinnissa usein syntyy riski syrjintään, erityisesti silloin kun, järjestelmät tekevät virheellisiä päätöksiä tai kun algoritmit heijastavat ennakkoluuloja koulutusdatasta. Siksi GDPR määrääkin, että sopimuksiin tai suostumukseen perustuvaan tietojen automaattiseen käsittelyyn ja päätöksentekoon vaaditaan luonnollisen ihmisen läsnäoloa, ja että rekisteröidyllä on oikeus riitauttaa häntä koskeva päätös.
Yksi henkilötietojen käsittelyä koskeva periaate on tietojen minimointi, jolla pyritään varmistamaan tietojen asianmukainen käsittely suhteessa niihin tarkoituksiin, joita varten niitä tarvitaan. Tekoälyjärjestelmät tarvitsevat ja käsittelevät suuria määriä dataa, joten on vaikea sanoa kuinka järjestelmät kehittyvät noudattamaan tietojen minimoinnin periaatetta, mutta keskeistä kuitenkin on, että tekoälyjärjestelmien tulee käsitellä henkilötietoja käyttötarkoituksen mukaisesti ja tapauskohtaisesti.
GDPR määrää myös, että rekisterinpitäjän on suunniteltava ja toteutettava henkilötietojen käsittely niin, että tietosuoja huomioidaan alusta alkaen. Tämä sisältää tekniset ja organisatoriset toimet, kuten tietojen minimoinnin, pseudonymisoinnin ja muiden tarpeellisten suojatoimien käyttöönoton.
Lisäksi on varmistettava, että oletusarvoisesti käsitellään vain tarpeellisia henkilötietoja, rajoittaen tietojen määrää, käsittelyn laajuutta, säilytysaikaa ja saatavuutta siten, että tiedot eivät ole saatavilla ilman käyttäjän suostumusta.
Datan määrä itsessään ei välttämättä ole ongelma, vaan se, että pystyykö tekoälyjärjestelmä tunnistamaan käyttäjiä sille syötetyn datan perusteella. Suuririskiset tekoälyjärjestelmät usein käsittelevät henkilötietoja, esimerkiksi työrekrytoinneissa. Olennaista suuririskisissä järjestelmissä olisikin vain käsitellä tietoja, jotka ovat olennaisia päätöksenteon kannalta.
Monet järjestelmät, varsinkin koneoppimisjärjestelmät ovat ns. mustan laatikon järjestelmiä, joka tarkoittaa sitä, että käyttäjät eivät näe tai tiedä miten ne toimivat. Läpinäkymättömyys voi olla ongelmallista varsinkin suuririskisten järjestelmien osalta, sillä niiden tekemillä päätöksillä saattaa olla hyvinkin suuria vaikutuksia yksilöille.
Läpinäkyvyys tekoälyjärjestelmissä viittaa siihen, että järjestelmien tulee olla suunniteltu tavalla, joka mahdollistaa niiden jäljitettävyyden ja kykyä selittää miksi tietty päätös tai vastaus on annettu. Lisäksi käyttäjille tulee kertoa heidän oikeuksistansa, tekoälyjärjestelmän kyvyistä ja rajoituksista.
Tekoälyasetus onkin asettanut läpinäkyvyysvaatimukset tekoälyjärjestelmille, jolloin järjestelmien tulee olla suunniteltu niin, että niiden käyttäjät ymmärtävät olevansa tekemisissä tuollaisen järjestelmän kanssa vuorovaikutuksessa sekä käyttävät niitä vastuullisesti.
Tekoälyjärjestelmiä löytyy kuitenkin moneen lähtöön ja ne yleistyvät yhä enemmän myös yrityskäytössä. Organisaatiot käyttävät erilaisia tekoälyratkaisuja data-analyysien ja päätöksenteon tehostamiseen, asiakaskokemuksen parantamiseen sekä sisällön tuottamiseen.
Henkilötietojen, että tietoturvan merkitys kasvaa entisestään tekoälyjärjestelmien yleistyessä yrityskäytössä. Tietosuojaa ja -turvaa koskevat säännöt osaltaan tukevat vastuullista tekoälyn käyttöä, mutta kasvattavat organisatorista taakkaa. Tietoturvan ohella myös kyberturvallisuuden merkitys tulee kasvamaan tekoälyn integroituessa yhteiskuntaan.
Tekoälyjärjestelmien tietosuojahaasteet eivät niinkään liity siihen, kuinka paljon dataa käytetään, vaan siihen, että data voi sisältää henkilötietoja, joiden käsittelyssä tulee noudattaa tarkkoja periaatteita ja sääntöjä. Tämä korostuu erityisesti suuririskisissä tekoälyjärjestelmissä, joilla voi olla vaikutusta yksilöiden oikeuksille ja vapauksille.
Tekoälysäädös määrää, että oikeus yksityisyyteen ja henkilötietojen suojaan on taattava tekoälyjärjestelmän koko elinkaaren ajan. Järjestelmät tulee siis kouluttaa tai suunnitella tavoilla, jotka kunnioittavat eettisiä sääntöjä ja tietosuojaa.
Tarvitseeko yrityksesi apua tekoälyjärjestelmien riskien arvioimisessa ja tunnistamisessa taikka tietosuojaa koskevissa kysymyksissä? Asiantuntijamme auttavat sinua ja yritystäsi navigoimaan läpi digitaalisen maailman.
Rahanpesulaki (447/2017) ja Euroopan Unionin rahanpesudirektiivi edellyttävät, että yritys tai muu yhteisö tunnistaa tosiasialliset edunsaajat edistääkseen taloudellista läpinäkyvyyttä ja vastuullisuutta sekä estääkseen rahanpesua ja terrorismin rahoittamista.
Tässä artikkelissa käsittelemme lyhyesti, kuka on tosiasiallinen edunsaaja, mikä sen merkitys on rikollisen toiminnan ehkäisyssä ja jaamme käytännön ohjeita, jotta yritykset voivat varmistua noudattavansa lainsäädäntöä tältä osin.
Rahanpesulaissa tosiasiallisina edunsaajina pidetään luonnollista henkilöä (ihmistä), joka:
Toisin sanoen, tosiasiallisella edunsaajalla tarkoitetaan ihmistä, joka joko omistaa yrityksen tai käyttää määräysvaltaansa siinä. Kuolinpesää, yritystä tai julkisyhteisöä itsessään ei voi ilmoittaa edunsaajaksi.
Mitä tarkoittaa välillinen omistaminen tai äänivallan käyttäminen?
Välillinen omistaminen tai äänivallan käyttäminen viittaavat tilanteeseen, jossa määräysvaltaa käytetään toisen yrityksen kautta. Henkilö voi olla yrityksen A välillinen omistaja esimerkiksi silloin, jos yritys B omistaa yrityksestä A 30% ja henkilö omistaa yrityksestä B 55%. Tällöin henkilö on yrityksen A välillinen omistaja.
Ilmoitus edunsaajista tehdään Yritys- ja yhteisötietojärjestelmään (YTJ), jonka jälkeen Patentti- ja rekisterihallitus (PRH) lähettää ilmoituksen rekisteröinnistä edunsaajaotteen postitse ilmoituksen antajan tai yrityksen osoitteeseen.
Ilmoitus tulee tehdä viipymättä, mikäli uusi yritys on rekisteröity, yrityksen edunsaajatiedot ovat muuttuneet tai jo aikaisemmin ilmoitettu henkilö ei ole enää yrityksen edunsaaja.
Ilmoitus edunsaajista tulee tehdä siitä huolimatta, vaikka yrityksellä ei ole ihmistä, joka täyttää tosiasiallisen edunsaajan merkityksen rahanpesulain mukaisesti tai he eivät ole yrityksen tiedossa.
Tällöin rahanpesulain mukaisesti tosiasiallisia edunsaajina pidetään yrityksen hallitusta, toimitusjohtajaa tai muuta vastaavassa asemassa olevaa henkilöä.
Sama vaatimus koskee julkisyhteisöjä, kuten valtiota tai kuntia.
Rahanpesulla tarkoitetaan rikoksella hankittujen varojen alkuperän hävittämistä, jotta varat vaikuttavat laillisilta. Rahanpesuun voi syyllistyä myös ottamalla vastaan tällaisia varoja tietoisena rahojen luonteesta.
Rahanpesu voi uhata rahoitusjärjestelmän vakautta ja luotettavuutta, jonka seurauksena epävakaus voi heijastua laajemminkin talouteen. Rahanpesu ja sen yritys ovat rikoslain mukaan rangaistavia tekoja.
Terrorismin rahoittamisella viitataan toimintaan, jossa suoraan tai välillisesti rahoitetaan terroristista toimintaa. Terroristiryhmän rahoittaminen ja sen yritys ovat rikoslain mukaan myös rangaistavia tekoja.
Yritys- ja yhteisötietolaissa on säädetty, että ilmoitusvelvollisuuden laiminlyönnistä voidaan tuomita sakkoon. Tarkoituksella virheellisten tietojen ilmoittaminen on rikoslain mukainen rekisterimerkintärikos.
Pankeilla, tilitoimistoilla ja asianajotoimistoilla on velvollisuus tunnistaa asiakkaansa ja tarkistaa edunsaajatiedot. Toimijat voivat ilmoittaa PRH:lle, jos toisen yrityksen edunsaajatiedoissa on epäselvyyttä.
Tosiasiallisten edunsaajien tunnistaminen ja tietojen ilmoittaminen ovat keskeisiä toimenpiteitä taloudellisen läpinäkyvyyden ja rikollisen toiminnan torjunnan estämiseksi.
Yritykset voivat välttää seuraamuksia ja toimia vastuullisesti varmistamalla, että edunsaajatiedot ovat ajan tasalla. Jos tarvitset tässä apua, olethan yhteydessä liikejuridiikkaan erikoistuneeseen asianajajaan.
Mikäli kysymyksiä heräsi edunsaajista tai muuten kamppailet yritystoimintaan liittyvien asioiden kanssa, älä epäröi ottaa yhteyttä – asiantuntijamme ovat valmiita auttamaan sen varmistamisessa, että yrityksesi toimii lainsäädännön puitteissa ja kestävästi.
Rahanpesu on globaali ongelma, joka uhkaa taloudellista vakautta, heikentää yhteiskuntien rakenteita ja rahoittaa rikollista toimintaa. Samoin terrorismi. Niiden vaikutukset ulottuvat taloudellisesta epävakaudesta turvallisuuden vaarantamiseen, ja siksi niiden estämiseen on laadittu selkä lainsäädäntö, jota tukevat tiukat valvontamekanismit ja toimijoiden velvollisuudet.
Rahanpesun ja terrorismin rahoittamisen estäminen ei ole pelkästään juridinen velvoite, vaan myös eettinen vastuu, joka suojaa yhteiskuntaa ja sen rakenteita.
Rahanpesulla viitataan rikollisten varojen alkuperän hävittämiseen siten, että ne näyttäisivät laillisesti ansaitulta. Tämä prosessi voidaan jakaa kolmeen vaiheeseen: sijoittamiseen, kerrostamiseen ja integrointiin.
Rahanpesua edellyttää usein jokin esirikos, kuten talous- tai huumausainerikos, josta saadut varat muutetaan laillisen näköiseksi.
Terrorismin rahoittaminen tarkoittaa toimintaa, jossa suoraan tai välillisesti annetaan tai kerätään varoja terrorismista toimintaa varten. Yksittäisten terroristien ja terroristiryhmien rahoittaminen tai sen yrittäminen on rangaistava teko.
Terroristeille suunnattu taloudellinen tuki ylläpitää ja edistää terroristista toimintaa, pahimmillaan aiheuttaen yhteiskunnallista epävakautta sekä henkilövahinkoja.
Ensimmäisessä vaiheessa laittomia varoja sijoitetaan talouteen esimerkiksi pankkitileille tai liiketoimintaan.
Tämä voi tapahtua tallettamalla suuria summia pankkitileille, ostamalla arvokkaita hyödykkeitä tai sijoittamalla varat pöytälaatikkoyhtiöihin, jotka ovat olemassa vain paperilla, mutta niillä ei ole mitään oikeaa liiketoimintaa.
Varojen alkuperä hämärretään monimutkaisten siirtojen avulla. Varoja siirretään eri tilien ja liiketoiminen kautta, jotta sen jäljittäminen vaikeutuu.
Väärien laskujen luomisella taikka varojen siirtämisellä veroparatiiseihin, pyritään katkaisemaan suora yhteys rikollisen rahan lähteen ja sen todellisen sijainnin välillä.
Puhdistetut varat palautetaan talouteen näyttäen laillisilta. Tämä voi tapahtua esimerkiksi sijoittamalla varoja lailliseen liiketoimintaan tai hankkimalla omaisuutta, joka tuottaa jatkuvaa tuloa.
Kun varat on saatu takaisin talouteen, niiden alkuperää on lähes mahdoton jäljittää.
Kerrostaminen on vain yksi monista tavoista muuttaa laittomia varoja laillisiksi, mutta hyvin keskeinen tapa. Samaten digitaalisten menetelmien käyttö rahanpesussa on yleistynyt. Kyberrikoksilla saadut varat voidaan peittää kryptovaluuttojen, verkkopelien omien valuuttojen taikka internethuutokauppojen avulla.
Rikolliset saattavat hyödyntää rahanvälittäjiä eli muuleja rahansiirroissa. Muulit ovat henkilöitä, joidenka tehtävänä on siirtää varoja eteenpäin. Usein he eivät kuitenkaan tiedä rahojen alkuperää tai tarkoitusta, mutta operaation paljastuessa, joutuvat muulit oikeudelliseen vastuuseen.
Rahanpesua voidaan harrastaa myös liiketoiminnan kautta. Tämä tarkoittaa, että varoja voidaan siirtää yhtiöihin, joissa ei ole oikeasti liiketoimintaa, mutta ovat olemassa vain paperilla. Näitä yhtiöitä kutsutaan pöytälaatikkoyhtiöiksi ja joidenka avulla rikolliset voivat piilottaa jopa suuria summia rahaa piilottaen varojen todellisen alkuperän ja omistajan.
Varoja voidaan siirtää rajojen yli myös osakekaupoilla. Tätä kutsutaan Mirror Trading -menetelmäksi (suom. peilikaupankäynti), jolla yksi osapuoli ostaa ja toinen myy samoja osakkeita samanaikaisesti eri pörsseissä. Seurauksena rahavirrat kulkevat monimutkaisia reittejä vaikeuttaen rahan alkuperän selvittämistä.
Viimevuosina yleistynyt romanssihuijaus on myös talouspetos, johon rahanpesu yhdistetään. Romanssihuijauksissa, kuten muussakin rahanpesussa, rahan alkuperää häivyttämällä yritetään hämätä pankkeja, jotta ne eivät estäisi rahan siirtymistä huijareiden tileille.
Kuten muulienkin tapauksessa, romanssihuijauksen kohteet eivät usein edes tiedä rahoittaneensa taikka peitelleensä rikoksen jälkiä. Huijauksia tehdään ulkomailta käsin, ja vuonna 2023 Suomesta menetettiin romanssihuijauksiin ja dokumenttipetoksiin 10,4 miljoonaa euroa.
Suomessa annettu laki rahanpesun ja terrorismin rahoittamisen estämisestä (444/2017) on keskeisin kansallinen lainsäädäntö, jolla pyritään estämään rahanpesua ja terrorismin rahoittamista. Kyseisellä lailla myös edistetään tällaisen toiminnan paljastamista ja selvittämistä sekä tehostaa rikoksen tuoman hyödyn jäljittämistä ja takaisinsaantia.
Lakiin tehtiin täsmennyksiä ja sen soveltamisalaa laajennettiin vanhaan rahanpesulakiin nähden. Perinteisten finanssialan toimijoiden eli ilmoitusvelvollisten lisäksi myös esimerkiksi kirjanpitäjät ja asianajotoimistot kuuluvat rahanpesulain soveltamisalaan.
Keskeinen lakisääteinen velvoite toimijoille on tuntea asiakkaansa, eli Know Your Customer (KYC). KYC on käytäntö, jonka avulla toimijat voivat varmistua siitä, että heidän asiakkaansa ovat aidosti sitä, mitä ilmoittavat olevansa. Samalla yritykset voivat suojata itseään petoksilta, korruptiolta, rahanpesulta ja terrorismin rahoittamiselta. KYC-prosessi sisältää toimijoiden asiakkaiden henkilötietojen tarkastamisen, yrityksen omistusrakenteen ja mahdollisten riskien selvittämisen.
Lisäksi terrorismin estämiseen Suomessa on annettu laki varojen jäädyttämisestä terrorismin torjumiseksi (325/2013), jonka tarkoituksena estää henkilöä, ryhmää tai yhteisöä eli jäähdytyspäätöksen kohdetta käyttämästä varojaan terroristisiin tekoihin, rikoksen yritykseen tai valmisteluun.
Kansallisen lainsäädännön taustalla on Euroopan Unionin (EU) sääntely, jota on annettu asetuksin ja direktiivein. Asetuksia sovelletaan sellaisenaan, kun taas direktiivit täytäntöön pannaan kansallisilla laeilla.
Kansallisen ja EU-lakien taustalla vaikuttavat merkittävästi rahanpesun ja terrorismin rahoittamisen vastaisen toimintaryhmän (FATF, eng. Financial Action Task Force on Money Laundering) suositukset.
EU:n rahanpesun ja terrorismin rahoittamisen torjunnan lainsäädäntö uudistuu merkittävästi uuden rahanpesupaketin myötä. Kuudes rahanpesudirektiivi, uusi rahanpesuasetus sekä asetus EU:n rahanpesuntorjuntaviranomaisen (AMLA) perustamisesta astuivat voimaan heinäkuussa 2024, ja niiden soveltaminen alkaa vuonna 2027.
Keskeisiä muutoksia ovat suoraan sovellettavat yksityissektorin velvoitteet, AMLA:n tehostettu valvonta, tosiasiallisten omistajien rekisterin läpinäkyvyyden parantaminen, 10 000 euron käteismaksurajoitus, ilmoitusvelvollisten listan laajeneminen sekä tiukemmat asiakkaiden seurantasäännöt.
Suomessa rahanpesulakia valvovat monet viranomaiset ja ministeriöt, kuten valtionvarainministeriö ja sisäministeriö, rahanpesun selvittelykeskus, poliisihallitus, Finanssivalvonta (FIVA), Aluehallintovirasto (AVI), Verohallinto, Patentti- ja rekisterihallitus (PRH) ja Tulli muutaman muun ohella. Viranomaisilla on selkeä työnjako rahanpesun ja terrorismin rahoittamisen estämisessä.
Rahanpesun estämistä koskeva strategia kattaa myös terrorismin rahoittamisen estämisen. Finanssivalvonnan rahanpesun estämisen valvonta pitää silmällä rahanpesun estämistä, terrorismin rahoittamisen ehkäisemistä sekä epäilyjä rahanpesun velvoitteiden puutteista. Rahanpesun estämisen valvonta tapahtuu riskiperusteisesti.
Rahanpesun vaikutukset ovat laajat ja vakavat, sillä se on liitännäisrikos, jolla tuodaan toisella rikoksella saatuja varoja talouteen. Rahanpesulla on myös globaaleja vaikutuksia, jotka heijastuvat suoraan talouteen ja yhteiskuntaan.
Rahanpesun ja rikollisuuden esiintyminen vaikuttavat poliittisten suhteiden ja talouden vakauteen ja luottamukseen instituutioihin.
Rahanpesu on yleistä maissa, joissa verotus ja rahanpesusäädökset ovat löyhiä, mutta pankkisalaisuuksia koskevat säännökset tiukkoja. Vaikka Suomi on statistisesti yksin maailman vähiten korruptoituneista maista, rahanpesu on ongelma Euroopassa kokonaisuutena.
Suuren riskin Euroopan maita rahanpesulle ovat Bulgaria, Monaco ja Kroatia. Euroopan ulkopuolella riskimaat sijaitsevat Väli-Amerikassa, Afrikassa ja Aasiassa.
Pankit eivät kysele varojen alkuperää vain kiusatakseen asiakkaitaan, vaan heillä on lain määräämä velvollisuus selvittää rahojen alkuperä rahanpesun ja terrorismin rahoittamisen ehkäisemiseksi. Myös me Hedman Partnersilla olemme rahapesulain soveltamisalaan kuuluva toimija, jonka tulee tuntea asiakkaansa ja kantaa kortensa kekoon rahapesun estämiseksi.
Rahanpesun estäminen ei ole vain juridinen vaatimus, vaan myös eettinen velvoite yhteiskuntarakenteiden turvaamiseksi ja rikollisuuden ehkäisemiseksi.
Rahanpesusääntelyn tiukentuessa ja valvonnan lisääntyessä on entistä tärkeämpää varmistaa, että liiketoimintasi täyttää kaikki lakisääteiset vaatimukset ja rahanpesun torjuntatoimet ovat asianmukaisesti toteutettu. Ennakoiva toiminta suojaa yritystäsi taloudellisilta riskeiltä, seuraamuksilta ja mainehaitoilta.Jos tarvitset asiantuntevaa neuvontaa rahanpesun estämiseen tai siihen liittyvään sääntelyyn, ota yhteyttä asiantuntijoihimme taikka lomakkeen kautta. Ota yhteyttä jo tänään ja varmista, että yrityksesi toimii vastuullisesti ja lainmukaisesti.
Startup-yritykset ovat nuoria ja kasvuhakuisia yrityksiä, jotka vasta kehittelevät ensimmäistä tuotettaan tai palvelua. Suomessa luultavasti tunnetuimmat startupit lienevät Rovio, Supercell ja Wolt. Näitä ei voi enää kutsua startupeiksi, sillä ovathan ne jo olleet markkinoilla vuosia ja kasvaneet huimasti. Lisäksi kansainvälisellä areenalla esimerkiksi virolainen Bolt, yhdysvaltalainen OpenAI (chatGPT) ja kiinalainen ByteDance (TikTok) ovat myös olleet aikanaan startupeja.
Keskeinen piirre startupeissa on myös niiden keskittyminen pääsääntöisesti teknologiaan ja viestintään. Ja koska elämme digitalisaation murroksen aikaa niin arjessa kuin lainsäädännön suhteen, tulee myös startuppien mukautua niihin. Tässä artikkelissa käsittelemme riskejä ja lainsäädäntöä, joita startup-yritysten tulee huomioida toiminnassaan Suomen markkinoilla.
Vaikka termiä "startup" käytetään joskus synonyyminä pienyrityksille tai uusille yrityksille, niiden välillä on selkeitä eroja. Pienyritykset määritellään usein alle 50 työntekijän organisaatioiksi, kun taas startupit keskittyvät skaalautuvan ja toistettavan liiketoimintamallin löytämiseen, jossa yritys voi laajentaa toimintaansa merkittävästi ilman, että resurssien, kuten työvoiman tai pääoman, tarve kasvaa samassa tahdissa.
Lisäksi keskeinen termi startupien suhteen on ”unicorn”, eli yksisarvinen. Tämä tarkoittaa sitä, että startupin arvo on yli miljardi Yhdysvaltain dollaria, yritys on yksityisessä omistuksessa ja sitä ei ole listattu pörssissä. Unicorn-startupit tyypillisesti keskittyvät teknologiatuotteiden ja -palveluiden tarjoamiseen. Suomen toistaiseksi ainoa unicorn-startup on Aiven Oy, joka on ohjelmistoyritys.
Suomen innovaatio- ja teknologiapolitiikalla pyritään asemoitumaan teknologialla ja tiedolla maailman kärkeen. Näillä on auennut sauma, jossa startupien ja miksei muidenkin yritysten merkitys Suomen talouden, kilpailukyvyn ja maineen vartijoina on suuri.
Suomen innovaatiopolitiikan päämääränä talouden ja kilpailukyvyn kasvattamisen ohella on myös edistää arvoa luovaa uudistumista elinkeinoelämässä ja yhteiskunnassa sekä kehittää toimintaympäristöä edistyksellisesti. Uusia verkostoja sekä liiketoiminta- ja rahoitusmahdollisuuksia luovat sekä kansalliset, että EU-missiot, Suomen NATO-jäsenyys ja muut globaalit haasteet, kuten ilmastonmuutos ja sairaudet. Innovaatiot syntyvät uuden tiedon soveltamisesta ja edellyttävät ennakointia, monipuolista osaamista, yhteistyöverkostoja ja avointa tiedon liikkuvuutta.
Vuonna 2022 Valtioneuvosto teki periaatepäätöksen Suomen teknologiapolitiikasta, jonka tulisi kestää ja edistyä yli hallituskausien. Suomen teknologiapolitiikan neljä keskeistä kulmakiveä ovat:
1. Suomen asemoituminen maailman kilpailukykyisemmäksi valtioksi ja luoda Suomesta paras paikka teknologiayrityksille;
2. Teknologia-alojen koulutusten, tutkimusten, osaajien ja investointien keskuksien tukeminen;
3. Suomessa on maailman teknologia- ja innovaatiomyönteisin julkinen sektori; ja
4. Suomi hyötyy globaaleihin haasteisiin vastaavien teknologioiden rohkeasta kehittämisestä ja soveltamisesta.
Startupit pystyvät mahdollisesti viemään Suomen huipulle innovaation ja teknologian saralla, kuten Nokia aikanaan, vaikka niihin liittyy usein riskejä ja epävarmuutta. Startupit usein pystyvät ottamaan suurempia riskejä ja kokeilemaan uusia ideoita, koska niiden liiketoiminta on usein alkuvaiheessa, jolloin epäonnistuminen ei ole niin katastrofaalista kuin vakiintuneemmille yrityksille.
Startup-yritysten pyrkimys laajentaa liiketoimintaansa myös kansainvälisille markkinoille edistää Suomen ja suomalaisen osaamisen näkyvyyttä maailmalla. Koska Suomen markkinat ovat kooltaan pienet, tunnettavuuden kasvattaminen lisää yleistä kiinnostusta suomalaisia innovaatioita ja markkinoita kohtaan. Startup-yritykset edistävät talouskasvua Suomessa ja luovat samalla uusia työpaikkoja ja jopa mullistavat kokonaisia teollisuudenaloja. Tällä hetkellä ne työllistävät noin 36 000 työntekijää kansallisesti ja tuottavat noin 10 miljardia euroa liikevaihtoa.
Startupit kohtaavat alkuvaiheessa epävarmuutta markkinoilla ja kilpailussa, joten suurin osa startup-yrityksistä epäonnistuvat alkutaipaleella. Jotta startup tai mikä tahansa muukin yritys voi välttää epäonnistumiset, tulee riskit analysoida ja jäsennellä yrityksen elinkaaressa. Kun riskit ja epäkohdat havaitaan ajoissa, niitä on helpompi myös minimoida tai jopa välttää kokonaan.
Riskejä epäonnistumiseen on monenlaisia, joista osasta voidaan oppia, mutta osa epäonnistumisista voivat aiheuttaa vakavampia seurauksia, kuten työpaikkojen menetyksiä tai velkataakkaa perustajille. Usein epäonnistumiset liittyvät heikkoihin liiketoimintasuunnitelmiin, rahoituksen puutteeseen, virheellisiin markkina-arviointeihin ja tuotteen tarpeettomuuteen.
Liiketoiminnan rahavirtojen tyrehtyminen on yksi suurimmista epäonnistumisen riskeistä, joihin startupien tulee varautua. Kassavirran ja rahoituksen turvaaminen on tärkeää yrityksen toiminnan ylläpitämiseen, mutta myös konkurssin välttämiseen. Usein startupit saavatkin rahoituksensa sijoittajilta. Sijoittajat usein myös parantavat startupin mahdollisuuksia menestyä tarjoamalla erityisosaamistaan tai hyödyntämällä omaa verkostoaan startupin hyväksi.
Startup-yrittäjien tuleekin siis pohtia, paljonko pääomaa tarvitaan ja keneltä. Sijoittajia on kahdenlaisia: enkelisijoittajia ja Venture Capital -sijoittajia (VC). Enkelisijoittaja usein sijoittaa yritykseen muutamia ehkä jopa kymmeniä tuhansia euroja, kun taas VC-sijoittaja tarjoaa huomattavasti suurempia summia pääomaa yritykseen. Usein VC-sijoittajat ovat kiinnostuneet yrityksistä, joilla on korkea kasvupotentiaali. Samalla VC-sijoittajat usein omistavat startupista vähemmistöosuuden.
Sijoittajille, olivatpa ne enkelisijoittajia taikka VC-sijoittajia, kannattaa luoda materiaalit eli pitch, jolla saadaan sijoittaja rahoittamaan startup-yritys. Sijoittajia usein kiinnostaa tietää, millaista tuottoa sijoitus poikii. Huomiota kiinnitetään yrityksen henkilöstöön, sen vahvuuksiin ja kehitystarpeisiin. Sijoittaja arvioi myös yrityksen liiketoimintaa tukevia innovaatioita ja niiden kilpailuetuja. Tuotteella tai palvelulla tulee siis olla kysyntää, sen kaupallistamismalli toimii ja yrityksellä on potentiaalia kansainvälistymiseen, jotta pääomasijoittaja saadaan kiinnostumaan ja rahoittamaan toimintaa. Neuvotteluissa mahdollisten sijoittajien kanssa toisin sanoen myydään yrityksen tulevaisuutta.
Riskejä voidaan välttää soveltamalla myös lainsäädäntöä oikein. Useimmiten sijoittajia myös kiinnostaa, toimiiko startup lainsäädännön luomissa raameissa. Tätä kutsutaan legal due diligence-prosessiksi, jossa sijoittaja suorittaa perusteellisen tarkastuksen yrityksestä ennen päätöstä sijoittaa. Mikäli puutekohtia havaitaan lainsäädännön noudattamisessa, unelma sijoittajasta voi kadota tuhka tuuleen.
Yritysten yhteiskuntavastuu on tärkeää myös startupeille ja muille pienille yrityksille. Vastuullinen toiminta huomioi vaikutukset ihmisiin, ympäristöön ja yhteiskuntaan, ja pyrkii minimoimaan negatiiviset vaikutukset. Vastuullisuus ei ole vain imagon pönkittämistä, vaan se voi parantaa kilpailukykyä, kehittää toimintaa ja vastaa kestävän kehityksen haasteisiin. Johdonmukainen ja pitkäjänteinen vastuullisuus tukee liiketoimintaa. Yhteiskuntavastuu perustuu usein vapaaehtoisiin toimiin, mutta sitä ohjaa myös lainsäädäntö.
Lainsäädännön voidaan sanoa olevan liiketoiminnan käynnistämisen perusta, mutta osaltaan sen kirjaimellinen noudattaminen voi luoda organisatorisia taakkoja varsinkin startupeille tai pienimmille yrityksille. Lainsäädäntö kuitenkin luo raamit sille, miten yritys voi toimia markkinoilla, mutta se myös luo keinoja suojella itseään siihen kohdistuviin väärinkäytöksiin.
Koska startupeja leimaa yleensä nopean kasvun tavoittelu ja teknologiakeskeisyys, on alla käsitelty heitä koskevia juridisia seikkoja, joilla on kestävän liiketoiminnan kannalta merkittäviä vaikutuksia niin luottamuksen kuin vastuullisuuden osin.
Kun kestävä liiketoimintasuunnitelma on kehitetty, tulee startupin pohtia yritysmuotoa. Yleisin yritysmuoto startupeille on kuitenkin osakeyhtiö (Oy). Osakeyhtiö on pääomayhtiö, jossa osakkeenomistajien vastuu rajoittuu sijoitettuun pääomaan. Tämä yhtiömuoto mahdollistaa joustavan omistusrakenteen muokkauksen ja tarjoaa kasvumahdollisuuksia, esimerkiksi sijoittajien liittyessä tai rahoittaessa startup toimintaa.
Yritysmuodon valinnan jälkeen laaditaan perustamisasiakirjat, kuten osakeyhtiön tapauksessa perustamissopimus ja yhtiöjärjestys. Yritykselle valitaan nimi, ja se rekisteröidään kaupparekisteriin perustamisilmoituksella, mikä on maksullista. Yksityiskohtaisemmin asiaa yrityksen perustamisesta löydät täältä.
Jokaisella on oikeus henkilötietojensa suojaan ja se on myös perusoikeus. Se turvaa rekisteröidyn oikeuksien ja vapauksien toteutumisen henkilötietojen käsittelyn yhteydessä. EU:n yleinen tietosuoja-asetus (GDPR) määrää miten yritykset ja organisaatiot saavat käsitellä luonnollisten henkilöiden henkilötietoja.
GDPR määrää miten ja millä edellytyksillä henkilötietoja voi kerätä, säilyttää ja hallinnoida. Vaatimuksia sovelletaan sekä eurooppalaisiin organisaatioihin, jotka käsittelevät ihmisten henkilötietoja EU:ssa, että EU:n ulkopuolisiin organisaatioihin, joiden suorittama tietojen käsittely kohdistuu EU:n alueella asuviin ihmisiin.
Tekoälyn ja automaation yleistyessä, tuleekin siis kiinnittää huomiota henkilötietojen luonteeseen. Itse henkilötietojen tai datan kerääminen ei ole sinänsä ongelma, mutta ne saattavat sisältää tietoja, jotka ovat suojattuja GDPR:ssä. Rekisteröidyllä on oikeus olla joutumatta sellaisen päätöksen kohteeksi, joka perustuu pelkästään automaattiseen käsittelyyn, mukaan lukien profilointiin, ja jolla on häntä koskevia oikeusvaikutuksia tai joka vaikuttaa häneen vastaavalla tavalla merkittävästi. Lisäksi yksi henkilötietojen käsittelyä koskeva periaate on tietojen minimointi, jolla pyritään varmistamaan tietojen asianmukainen käsittely suhteessa niihin tarkoituksiin, joita varten niitä tarvitaan.
Suurin sudenkuoppa, johon yritykset ovat astuneet, on henkilötietojen vääränlainen käsittely, josta seuraa huomattavia sanktioita. Edelleen suurin GDPR loukkauksesta määrätty seuraamusmaksu on 1,2 miljardia euroa, jonka Meta Platforms Ireland sai henkilötietojen vääränlaisesta käsittelystä. Suomessa Sambla Group sai vuoden 2024 joulukuussa lähes miljoonan euron seuraamusmaksun heikon tietoturvan vuoksi.
Viime vuosikymmenen aikana tekoäly on ottanut merkittäviä kehitysaskeleita ja on keskeisessä osassa arkea. Se tarjoaa mahdollisuuksia taloudelliseen, sosiaaliseen ja kulttuurilliseen kehitykseen, mutta samalla siihen liittyy vakavia riskejä: massadata, valvonta, disinformaatio, manipulointi ja algoritminen syrjintä. Osana EU:n digitaalista strategiaa haluaan säännellä tekoälyä, jotta voidaan varmistaa paremmat edellytykset sen kehittämiselle ja käytölle.
Vuoden 2024 elokuussa, EU:n tekoälyasetus (eng. The AI Act) astui voimaan ja se sisältää yhdenmukaistetut vaatimukset tekoälyjärjestelmien markkinoille saattamiselle ja käyttöönotolle, tiettyjä kieltoja haitallisille käytännöille, erityisvaatimuksia suuririskisille tekoälyjärjestelmille, valvonta- ja täytäntöönpanosäännöksiä sekä startupeille innovointia tukevia toimenpiteitä.
Tekoälysäädös on merkittävä sellaisille yrityksille, jotka hyödyntävät tekoälyjärjestelmiä liiketoiminnassaan. Henkilötietojen oikeanlainen käsittely sekä tietoturvan merkitys kasvaa entisestään tekoälyjärjestelmien yleistyessä yrityskäytössä. Ne myös osaltaan tukevat vastuullista tekoälyn käyttöä, mutta kasvattavat organisatorista työtaakkaa. Tietosuojan ohella myös kyberturvallisuuden merkitys tulee kasvamaan tekoälyn integroituessa yhteiskuntaan.
Kyberturvallisuuden merkitys on kasvanut räjähdysmäisesti digitalisoitumisen myötä ja on osana myös kansallista turvallisuutta. Kyberuhkien lisääntyessä ja niiden vaikutusten vakavoituessa kyberturvallisuus on noussut keskeiseksi osaksi liiketoiminnan jatkuvuuden varmistamista. Teknologiateollisuus on Suomen yksi suurimpia vientialoja ja merkittävä elinkeino ja osaltaan Suomi tunnetaankin teknologisesta edistyksellisyydestään.
Suomessa ei ole erikseen kansallista lainsäädäntöä koskien kyberturvallisuutta, mutta Suomessa on laki sähköisen viestinnän palveluista, joka liipaisee läheltä. Sen tavoitteena on edistää sähköisen viestinnän palveluiden tarjontaa, käyttöä, turvata sähköisen viestinnän luottamuksellisuuden ja yksityisyyden suojan toteutuminen. Kyseisellä lailla varmistetaan, että viestintäverkkoja- palveluita on kohtuullisin ehdoin jokaisen saatavilla koko maassa. Lisäksi NIS II-direktiivi tai Euroopan Unionin (EU) verkko- ja tietoturvadirektiivi on kyberturvallisuutta koskeva lainsäädäntö. Direktiivi täydentää jo olemassa olevia kyberturvallisuutta koskevia sääntöjä.
Kyberturvallisuus on turvallisuuden osa-alue, jolla pyritään turvaamaan sähköistä ja verkottunutta yhteiskuntaa. Tarkoituksena on tunnistaa, ehkäistä ja varautua etenkin yhteiskunnalle kriittisten toiminta- ja palvelujärjestelmien häiriöihin, kuten rahaliikenteen, energiatuotannon tai sairaanhoidon järjestelmiin, jotka vahvasti tukeutuvat tietojärjestelmien ja verkkojen toimivuuteen.
Kyberturvallisuuden merkitys tulee kasvamaan seuraavina vuosina Suomen asemoituessa teknologiapolitiikallaan yhdeksi maailman kilpailukykyisemmäksi valtioksi. Moderneihin uhkiin varautuminen ja vastaaminen edellyttävät sitä, että yhteistyö toimii ja johtamisen, tilannekuvan ja viestinnän väliset yhteydet ovat kunnossa. Kyberturvallisuus ei ole pelkkä velvoite, vaan myös strateginen investointi toimintajärjestelmien tulevaisuuteen.
Immateriaalioikeudet eli niin sanotut aineettomat oikeudet ovat tärkeä osa liiketoimintaa ja innovaatioita. Lisäksi Euroopan Unionin Teollisoikeuksien viraston (EUIPO) tuottamassa tutkimuksessa ilmenee, että eurooppalaiset startup-yritykset saavat suuremmalla todennäköisyydellä rahoituksen sijoittajilta, mikäli yrityksellä on jo sen varhaisessa vaiheessa immateriaalioikeudet turvattuna eli tavaramerkki tai patentti haettuna tai jo rekisteröitynä.
Immateriaalioikeuksilla taataan se, että yritys oikeasti omistaa tuotteensa ja palvelunsa. Startupien kohdalla immateriaalioikeudet voivat olla esimerkiksi kehitelty teknologia, ohjelmisto, lisenssi, brändi, nimi ja logo. Samalla tulee huolehtia siitä, ettei itse loukkaa muiden yritysten tai luonnollisten henkilöiden immateriaalioikeuksia esimerkiksi rekisteröimällä tavaramerkkiä tai nimeämällä yritystä tavalla, joka on sekoitettavissa toiseen yritykseen. Immateriaalioikeuksien loukkaamisella on useimmiten juridisia seuraamuksia.
Lisäksi brändi on merkittävä osa yrityksen immateriaalioikeuksia. Brändi muiden immateriaalioikeuksien sekä tuotteidensa ja palveluidensa ohella on yrityksen arvokkain ominaisuus. Brändin edustaa yrityksen identiteettiä, joten sen määrätietoinen rakentaminen ja suojeleminen on välttämätöntä kykyyn erottua markkinoilla. Tarkemmin löydät immateriaalioikeuksista asiaa täältä.
Tavaramerkki on yrityksen tunnusmerkki, joka erottaa sen tuotteet ja palvelut muiden vastaavista. Se toimii erottumisen välineenä markkinoilla ja luo luottamusta asiakkaisiin. Tavaramerkki antaa myös sen haltijalle yksinoikeuden käyttää merkkiä samankaltaisten tuotteiden tai palveluiden yhteydessä. Tällä voi estää muita käyttämästä samaa tai samankaltaista merkkiä.
Tavaramerkin rekisteröinti on edullinen tapa suojata yrityksen brändi ja sen kaupallista arvoa sekä antaa oikeudet puuttua merkkiä koskeviin loukkauksiin. Tavaramerkki on voimassa 10 vuotta, ja suojaa voi uusia rajattomasti. Kuten aikaisemmin todettua, startupit saavat todennäköisemmin rahoitusta, mikäli startupilla on tavaramerkki haettuna tai jo rekisteröitynä.
Suomessa tavaramerkit rekisteröidään Patentti- ja rekisterihallituksessa (PRH). EU:n alueella tavaramerkki voidaan rekisteröidä Euroopan Unionin Teollisoikeuksien virastossa (EUIPO), ja maailmanlaajuisesti sen voi rekisteröidä Madridin pöytäkirjan kautta PRH:n kautta noin 100 maassa.
Tekijänoikeus syntyy automaattisesti teoksille, jotka ylittävät teoskynnyksen eli ovat itsenäisiä ja omaperäisiä. Se suojaa teoksen sisältöä, ei ideaa tai aihetta, ja antaa tekijälle yksinoikeuden teoksensa käyttöön ja hyödyntämiseen.
Tekijänoikeus edistää luovuutta ja kulttuuria varmistamalla tekijälle oikeudenmukaisen korvauksen ja mahdollisuuden taloudelliseen hyötyyn, samalla mahdollistaen teosten käytön esimerkiksi opetuksessa.
Suomessa tekijänoikeus on voimassa tekijän eliniän ja 70 vuotta hänen kuolinvuotensa jälkeen, yhteisteoksissa viimeisenä kuolleen tekijän jälkeen. Tekijänoikeudet eivät suojaa yrityksen brändiä kokonaisuutena, mutta se voi täydentää tavaramerkkiä tietyissä tilanteissa. Tekijänoikeus tarjoaa tavaramerkin ohella oikeudelliset keinot puuttua niihin kohdistuviin loukkauksiin. Täältä löydät tarkemmin asiaa koskien tekijänoikeuksia.
Lisenssi on lupa käyttää toisen immateriaalioikeutta tietyin ehdoin, josta hyötyvät sekä lisenssinantajaa että lisenssinsaajaa. Se suojaa oikeudenomistajan oikeuksia ja vähentää väärinkäytöksiä. Lisenssinantaja voi ansaita tuloja ilman itse tuotannon tai markkinoinnin vaivaa, kun taas lisenssinsaaja saa käyttöoikeuden tuotteeseen, jonka kehittäminen ei muuten olisi mahdollista.
Immateriaalioikeuksien lisenssit voidaan jakaa neljään eri tyyppiin: tekijänoikeuslisenssiin, ohjelmistolisenssiin, tavaramerkkilisenssiin ja patenttilisenssiin. Lisenssistä tehdään Suomessa ilmoitus PRH:lle. Täältä löydät tarkemmin asiaa lisensseistä.
Startupeille kuitenkin tyypillisempää pelata ohjelmistolisenssien kanssa. Ohjelmistolisenssi määrittää ehdot esimerkiksi tietokoneohjelmiston käyttöön. Ohjelmistolisenssejä voi olla avoimia lähdekoodin ohjelmistoja taikka kaupallisia ohjelmistoja. Esimerkiksi avoimen lähdekoodin lisenssejä ovat MIT- ja Apache-ohjelmistot, kun taas Microsoft Office 365 on kaupallinen lisenssi.
Patentti on yksinoikeus, jonka perusteella voi kieltää muita hyväksikäyttämästä keksintöjä. Patentoivan kohteen tulee olla menetelmä, laite, tuote tai uusi käyttötapa. Kaikkea uutta ja innovatiivista ei tosin voi patentoida, kuten ideoita, tieteellisiä teorioita taikka löytöjä.
Patenttia haetaan PRH:lta. Se on maksullinen palvelu. Patentin suoja-aika on yleensä 20 vuotta voimassa sen hakemuksen jättämisestä. Patentti on myös omaisuutta, jota voi myydä taikka myöntää käyttölupia siihen.
Patentti on siis tehokas ja pitkäaikainen keino suojata keksintö ja yritystasolla se onkin osa liiketoiminnan strategiaa.
Startupien määrä on vain nousussa, vaikka Koronavirus teki aikanaan tepposet ja elämme taloustaantumassa. Suomi pyrkii linjauksillaan luomaan ympäristön, jossa startupeilla ja muilla yrityksillä on mahdollisuus kasvaa ja menestyä. Tällä Suomi pyrkiikin asemoitumaan maailmalla teknologian ja innovaatioiden edelläkävijänä.
Kieltämättä ajatus oman startupin tai yrityksen luomisesta on houkutteleva, kun katsomme Woltin kaltaisia menestystarinoita, mutta sen mukana tulee myös omat haasteensa. Startupit tarvitsevat ennen kaikkea selkeän liiketoimintasuunnitelman, riittävän rahoituksen sekä kyvyn hallita riskejä.
Haaveiletko omasta yrityksestä? Vai onko sinulla idea, mutta et tiedä, miten sen voisi toteuttaa? Tai onko sinulla jo yritys, mutta kamppailet lainsäädännön vaatimusten kanssa? Ei hätää. Me Hedman Partnersilla autamme yrityksiä, niin pieniä kuin suuriakin, jotta pitkäjänteinen menestys olisi taattua.
Voit tutustua osaajiimme täältä tai laittaa meille yhteydenottopyynnön lomakkeen kautta!
DORA (EU 2022/2554), joka tunnetaan paremmin finanssialan digitaalista häiriönsietökykyä koskevana EU:n asetuksena, astui osittain voimaan jo 16. tammikuuta 2023, mutta astuu täysmääräisesti voimaan 17. tammikuuta 2025 alkaen. Sen tavoitteena on digitaalisen häiriönsietokyvyn parantaminen.
Asetuksen tarkoitus on vahvistaa finanssiyksiköiden tietoturvaa varmistaen samalla, että EU-alueella rahoituslaitokset pysyvät joustavina vakavien toimintahäiriöiden sattuessa. Se kattaa kaikki finanssiyksiköt, paitsi suomalaiset työeläkeyhtiöt, jotka jäävät EU-lainsäädännön ulkopuolelle.
Asetuksessa viitataan nimenomaisesti finanssialan tieto- ja viestintätekniikan (TVT) riskeihin. TVT-häiriöt ja toiminnan häiriönsietokyvyn puute voivat mahdollisesti vaarantaa koko rahoitusjärjestelmän vakauden. Digitaalisen häiriönsietokyvyn testaus on siis tärkeässä asemassa.
Siksi DORA asettaakin yhdenmukaisia vaatimuksia, jotka koskevat rahoituslaitosten liiketoimintaprosesseja tukevien TVT-palveluiden turvallisuutta.
Asetusta sovelletaan suhteellisuusperiaatetta noudattaen, jolloin DORA-velvoitteet mukautuvat rahoituslaitoksen kokoon ja toimintaympäristöön.
DORA (eli digital operational resilience act) yhdenmukaistaa finanssialan digitaalisten operaatioiden häiriönsietökykyä koskevia määräyksiä. DORA-asetusta sovelletaan 20 erityyppisiin rahoituslaitoksiin. Joukkoon kuuluvat mm. perinteiset pankit, sijoituspalveluyritykset ja luottolaitokset sekä muut vähemmän perinteiset yhteisöt, kuten kryptovaluutat ja joukkorahoitukset.
Erityisesti DORA asetus ulottuu myös kolmannen osapuolen kolmansien osapuolten TVT-palveluntarjoajiin, jotka tukevat rahoituslaitosten toimintaa. Näitä ovat esimerkiksi luottoluokituspalvelut ja data-analyysipalvelujen tarjoajat.
Näin asetuksen soveltamisala kattaa myös kriittiset tietopalvelut, jotka voivat vaikuttaa rahoitusalan toimintavarmuuteen.
Kuten kaikki muutkin elämän osa-alueet, finanssialakin on yhä riippuvaisempia teknologiasta. Erityisesti rahalaitokset ovat alttiita tietoverkkohyökkäyksille, jotka voivat johtaa rahoituspalveluiden toimintoihin jopa yli maiden rajojen. Tällä voi olla vaikutusta myös muihin yrityksiin, toimialoihin ja muuhun talouteen, mikä vain entisestään korostaa rahoitusalan digitaalisen sietokyvyn ja kestävyyden merkitystä.
Suomessa ei ole erillistä kyberturvallisuuslainsäädäntöä, vaan ainoastaan laki sähköisen viestinnän palveluista (14/917), jonka tavoitteena on edistää sähköisen viestinnän palvelujen tarjontaa ja käyttöä sekä varmistaa, että viestintäverkkoja- palveluita on kohtuullisin ehdoin jokaisen saatavilla koko maassa.
Kyseisellä lailla myös varmistetaan, että viestintäverkot ja -palvelut ovat teknisesti kehittyneitä, laadultaan hyviä, toimintavarmoja ja turvallisia sekä hinnaltaan edullisia. Tavoitteena on myös turvata sähköisen viestinnän luottamuksellisuuden ja yksityisyyden suojan toteutuminen.
Suomessa tietysti sovellettiin myös verkko- ja tietoturvadirektiiviä (NIS-direktiivi), jonka kohteena ovat kriittiset infrastruktuurin tarjoajien ja toimijoiden tietoturvavelvollisuuksista sekä tietoturvahäiriöstä ilmoittamisesta.
23.5.2024, hallitus antoi eduskunnalle esityksen NIS2-direktiivin kansallisesta täytäntöönpanosta, jonka tavoitteena on vahvistaa EU:n ja sen jäsenvaltioiden kyberturvallisuutta kriittisillä toimialoilla. NIS2, joka korvaa aiemman NIS-direktiivin, on tullut soveltaa 18.10.2024 lähtien.
Erona kansallisella sekä EU-tason kyberturvallisuuslainsäädäntöön on se, että DORA on ainoa, joka on erikseen kohdennettu tietylle spesifille sektorille.
Lisäksi DORA kannustaa finanssialan sektorin toimijoita yhteistyöhön TVT palvelujen riskien vähentämiseksi. Merkittävänä osana yhteistyötä olisi tietotaidon jakaminen rahoituslaitosten kesken.
Kuten aikaisemmin mainittu, DORA asetus (operational resilience act DORA) noudattaa suhteellisuusperiaatetta, mikä tarkemmin ottaen tarkoittaa kyseisen asetuksen täytäntöönpanon suhteuttamisen yrityksen kokoon, riskiprofiiliin sekä sen palveluiden luonteeseen, laajuuteen ja teknisyyteen.
Kunkin rahoituslaitoksen johtoelimellä on viime kädessä vastuu kaikesta TVT-riskienhallinnasta, mutta myös sen edellyttämien järjestelyjen valvonnasta ja täytäntöönpanosta.
Raamit, jotka DORA asettaa finanssisektorille, sisältävät mukaan lukien kattavan strategian, käsittelytavan sekä ns. muut työkalut myös TVT-infrastruktuurin että fyysisen omaisuuden suojaamiseksi.
Käytössä olevien järjestelmien on oltava tarkoituksenmukaisia, luotettavia ja teknisesti kestäviä. Vuosittaiset tarkastukset, auditoinnit sekä riskiarvioinnit ovat pakollisia suorittaa.
Lisäksi DORA asetus edellyttää, että rahoituslaitoksella on oltava määritellyt ja implementoidut tieto- ja viestintätekniikkaan liittyvien vaaratilanteiden hallintaprosessit, joidenka avulla vaaratilanteet havaitaan ajoissa. Rahoituslaitokset ovat velvollisia ilmoittamaan kaikista merkittävistä tapahtumista asianomaisille toimivaltaisille viranomaisille.
17.1.2025 mennessä kaikkien rahoituslaitosten ja kolmansien osapuolten finanssialan TVT- palvelujen tarjoajien tulee noudattaa DORA-regulaatiota. Viranomaisilla ovat täydet valvonta- ja tutkintavaltuudet sekä he voivat aloittaa seuraamustoimet, mikäli rikkomuksia ilmenee. Siihen asti Euroopan komissio jatkaa kriittisten TVT-palveluntarjoajien valvontakehyksien valmistelua.
Euroopan valvontaviranomaiset (eng. ESAs) julkaisivat 17.7.2024 toisen erän toimintaperiaatteita. Ensimmäinen erä julkaistiin tammikuussa. Uusi erä koostuu neljästä teknisten sääntelystandardien luonnoksesta, yhdestä täytäntöönpanostandardista sekä kahdesta ohjeesta, jolla pyritään parantamaan finanssisektorin digitaalista toimintavarmuutta. Paketissa keskitytään TVT-vaaratilanteiden raportointikehykseen, jotta raportointi olisi aina selkeää. Lisäksi paketti käsittää TVT-uhkien läpipääsyä koskevan testauksen.
Käyttöönotetaan myös joitakin valvontakehyksen suunnittelua koskevia vaatimuksia, joilla parannetaan rahoituslaitosten digitaalista häiriösietokykyä sekä toimintavarmuutta. Näin pyritään varmistamaan, että rahoituspalvelut voivat toimia taukoamatta sekä turvallisesti ja, että asiakkailla olisi keskeyttämätön pääsy palveluihin.
Olemme valmiita tukemaan sinua kaikissa DORA-asetukseen liittyvissä kysymyksissä, kuten vaatimusten kartoituksessa, riskienhallinnan kehittämisessä ja raportointivaatimusten valmistelussa. Ota yhteyttä tästä linkistä asiantuntijoihimme saadaksesi lisätietoja ja räätälöityjä ratkaisuja tarpeisiisi.
Tässä artikkelissa aiheena on työsopimuslaki (Työsopimuslaki 55/2001) ja sen merkitys työelämässä. Työsopimuslaki on työnantajan ja työntekijän välistä työsopimusta säätelevä laki, jonka perusteella määräytyvät monenlaiset työnantajaa ja työntekijää koskevat oikeudet ja velvollisuudet.
Artikkelissa käsitellään muun muassa työsopimuksen sisältöä, luomista, pituutta ja päättämistä. Lisäksi esitellään tärkeimmät työsopimuslain työsuhteen osapuolille tuomat velvollisuudet.
Työsopimuslaissa lähtökohtana on sen säännösten pakottavuus. Tällä tarkoitetaan, etteivät osapuolet voi sopia työsopimuksessa sellaisista ehdoista, jotka poikkeavat työsopimuslaista työntekijän haitaksi.
Jos jostain säännöksestä on mahdollista näin sopia, on se nimenomaisesti laissa todettu.
Jos työsopimuslaki näin sallii, tapahtuu toisin sopiminen joko työsopimustasolla työnantajan ja työntekijän kesken tai työehtosopimuksella.
Suomessa työsopimuksista on säädetty lailla jo vuodesta 1922. Ensimmäinen työsopimuslaki perustui tarpeeseen säätää epäitsenäisen palkkatyövoiman asemasta, kun palkkatyövoima kasvoi nopeasti siirryttäessä maatalousyhteiskunnasta uusiin tehtäviin.
Nykyinen työsopimuslaki astui voimaan vuonna 2001, minkä jälkeen sitä on muutettu ja täydennetty lukuisia kertoja.
Työsopimuslakia sovelletaan työntekijän ja työnantajan väliseen työsopimukseen. Työsopimuslaki sisältää useita työsuhteen sääntelyä koskevia, jäljempänä tarkasteltavia normeja ja periaatteita, jotka liittyvät esimerkiksi työsopimuksen tekemiseen, työsuhteen päättymiseen, työntekijän suojeluun, työaikaan ja palkkaukseen.
Työsopimuslailla on tärkeä rooli työntekijöiden oikeuksien turvaajana ja samalla työnantajan velvollisuuksien määrittelijänä.
Työsopimuslain avulla pyritään ylläpitämään työmarkkinoiden tasapainoa, jotta niin työntekijöiden kuin työnantajienkin asema on oikeudenmukainen ja vakaalla pohjalla.
Työsopimus on työnantajan ja työntekijän välinen sopimus, jossa työntekijä sitoutuu tekemään työnantajalle työtä tämän johdon ja valvonnan alaisuudessa samalla, kun työnantaja sitoutuu maksamaan työntekijälle työstä palkkaa tai muuta vastiketta.
Suomessa työsopimuksen määritelmä ja säännöt perustuvat työsopimuslakiin.
Oikeudellisesti kyse on siis kahdenvälisesti velvoittavasta sopimuksesta, jonka osapuolina ovat työnantaja ja työntekijä.
Osapuolille syntyy työsopimuksen solmimisen myötä oikeuksia ja velvollisuuksia, joita käsitellään artikkelissa jäljempänä.
Työsopimuksen sisältö määräytyy työoikeuslainsäädännön, työehtosopimusten sekä osapuolten sopimisen perusteella.
Pääasiallisesti työsopimuksessa sovitaan ainakin työsuhteen kestosta, alkamispäivästä ja työajasta, työtehtävistä ja työn suorittamispaikasta, palkasta, muista etuuksista sekä sovellettavasta työehtosopimuksesta.
Työsopimus on vapaamuotoinen sopimus, joka voidaan tehdä joko kirjallisesti, suullisesti tai sähköisesti.
Työsopimus on aina suositeltavaa laatia kirjallisesti, jotta voidaan myöhemmin välttyä mahdollisilta erimielisyyksistä sopimuksen sisällöstä.
Suullisesti solmittu työsopimus on kuitenkin samalla tavalla pätevä kuin kirjallisesti tai sähköisesti laadittu.
Työsopimus voi olla joko määräaikainen tai toistaiseksi voimassa oleva. Työsopimus on ensisijaisesti voimassa toistaiseksi, kunnes jompikumpi osapuolista päättää työsopimuksen. Määräaikaisen työsopimuksen tekemiseen työnantaja puolestaan tarvitsee perustellun syyn.
Määräaikaisia työsopimuksia ei saa ketjuttaa ilman perusteltua syytä. Jokaiselle määräaikaisuudelle on siten oltava asiallinen peruste.
Mikäli tällaista perustetta ei ole, on useampi peräkkäin solmittu määräaikainen työsuhde katsottava toistaiseksi voimassa olevaksi työsuhteeksi, vaikka työsopimuksessa sopimus olisikin määritelty määräaikaiseksi.
Työsopimuslaki ei kuitenkaan aseta esteitä määräaikaisen työsopimuksen tekemiselle, jos aloite tulee työntekijältä itseltään.
Työnteon aloittamisesta alkava koeaika saa olla enintään kuuden kuukauden pituinen.
Tilanteissa, joissa työntekijän on koeaikana ollut poissa työstä perhevapaan tai työkyvyttömyyden vuoksi, voi työnantaja pidentää koeaikaa kuukaudella poissaolojakson 30 kalenteripäivää kohden.
Koeajan kuluessa työsopimus voidaan purkaa kumman tahansa osapuolen aloitteesta.
Työsopimusta ei saa kuitenkaan purkaa syrjivillä tai muutoin koeajan tarkoitukseen nähden epäasiallisilla perusteilla.
Sekä työntekijälle että työnantajalle on työsopimuslaissa määritelty erilaisia velvollisuuksia. Työntekijä on ensinnäkin velvollinen suorittamaan työtehtävänsä huolellisesti ja noudattamaan työssään työnantajansa määräyksiä.
Lisäksi työntekijän on huolehdittava omalta osaltaan työturvallisuudesta ja ilmoitettava havaitsemistaan työturvallisuuspuutteista työnantajalleen.
Työntekijällä on lojaliteettivelvollisuus työnantajaa kohtaan. Tämä tarkoittaa sitä, että työntekijän on toimittava työnantajansa etujen mukaisesti.
Työntekijän on siten esimerkiksi pidättäydyttävä toiminnasta, joka voi vahingoittaa työnantajan liiketoimintaa tai mainetta.
Työntekijä ei myöskään saa työsuhteen aikana harjoittaa toimintaa, joka kilpailee hänen työnantajansa kanssa.
Työntekijä ei saa työsuhteen aikana kertoa muille tai käyttää oikeudettomasti hyödykseen työnantajan liikesalaisuuksia.
Jos työntekijä on hankkinut tiedot oikeudettomasti, jatkuu tämä kielto myös työsuhteen päättymisen jälkeen.
Työsopimuslaki asettaa työnantajalle yleisvelvoitteen, jonka mukaan tämän on kaikin puolin edistettävä suhteitaan työntekijöihin samoin kuin työntekijöiden keskinäisiä suhteita, huolehdittava siitä, että työntekijä voi suoriutua työstään myös yrityksen toimintaa, tehtävää työtä tai työmenetelmiä muutettaessa tai kehitettäessä, sekä pyrittävä edistämään työntekijän mahdollisuuksia kehittyä kykyjensä mukaan työurallaan etenemiseksi.
Muihin työnantajan työsopimuslain mukaisiin velvollisuuksiin kuuluvat työntekijöiden tasapuolinen kohtelu, turvallisen työympäristön tarjoaminen, palkan sekä sairausajan palkan maksaminen sekä työlainsäädännön ja työsopimusten ehtojen noudattaminen.
Toistaiseksi voimassa oleva työsuhde päättyy joko työsuhteen irtisanomiseen tai purkamiseen. Irtisanomistilanteessa työsopimus päättyy irtisanomisajan jälkeen, kun taas työsuhteen purkamisesta seuraa välitön työsuhteen päättyminen ilman irtisanomisaikaa.
Työnantaja voi irtisanoa toistaiseksi voimassa olevan työsuhteen asiallisesta ja painavasta irtisanomisperusteesta, joka voi liittyä joko työntekijän henkilöön tai työn vähyyteen.
Työntekijä ei tarvitse erityistä syytä työsuhteen irtisanomiseen.
Työntekijän henkilöön liittyvänä irtisanomisperusteena voidaan pitää työsuhteeseen olennaisesti vaikuttavien velvoitteiden vakavaa rikkomista tai laiminlyöntiä sekä työntekijään liittyvien työntekoedellytysten muuttumista siten, ettei työntekijä enää kykene selviytymään työtehtävistään.
Oikeuskäytännössä irtisanomisperusteiksi on katsottu esimerkiksi luvaton poissaolo, sopimaton käytös ja työvelvoitteen tahallinen laiminlyönti silloin, kun asiasta on jo aikaisemmin annettu työntekijälle varoitus.
Kun työ vähenee, voi työnantaja suhteuttaa työntekijöiden määrän vastaamaan työvoiman tarvetta ja tarjolla olevan työn määrää.
Työntekijän irtisanominen tällaisessa tilanteessa edellyttää, että työn väheneminen on olennaista ja pysyvää.
Ennen irtisanomista työnantajan on selvitettävä, voitaisiinko työntekijä irtisanomisen sijasta sijoittaa toisiin tehtäviin tai kouluttaa uusiin tehtäviin.
Työsuhteen purkaminen on irtisanomista raskaampi toimenpide. Työnantaja saa purkaa työsuhteen vain erittäin painavasta syystä tilanteessa, jossa työntekijä rikkoo toistuvasti velvollisuuksiaan niin vakavasti, ettei työsopimuksen jatkaminen irtisanomisajan verran ole kohtuullista.
Erittäin painavana syynä voidaan pitää esimerkiksi päihtyneen työskentelyä tai työturvallisuuden tahallista vaarantamista.
Työntekijä voi purkaa työsuhteen työnantajan olennaisesti rikottua tai laiminlyötyä työhön vaikuttavia velvoitteitaan.
Esimerkkinä tästä voidaan pitää palkan maksamatta jättämistä. Kumpikin osapuoli voi purkaa työsuhteen koeajalla ilman irtisanomisaikaa.
Määräaikaista työsopimusta ei voi irtisanoa, ellei työsopimuksessa ole erikseen sovittu tästä mahdollisuudesta.
Määräaikainen työsopimus voidaan kuitenkin purkaa samoin perustein kuin toistaiseksi voimassa oleva työsopimus.
Irtisanomisajan pituus määräytyy työsopimuslain mukaan työsuhteen keston perusteella. Työnantajan noudatettava irtisanomisaika on alle vuoden kestäneessä työsuhteessa 14 päivää, 1–4 vuotta kestäneessä työsuhteessa 1 kuukausi, yli 4–8 vuotta kestäneessä työsuhteessa 2 kuukautta, 8–12 vuotta kestäneessä työsuhteessa 4 kuukautta ja yli 12 vuotta kestäneessä työsuhteessa 5 kuukautta.
Nämä ovat minimivaatimuksia, joista voidaan poiketa sopimalla. Jollei muuta sovita, työntekijän noudatettavat irtisanomisajat ovat 14 päivää, jos työsuhde on jatkunut enintään 5 vuotta ja yksi kuukausi, jos työsuhde on jatkunut yli 5 vuotta.
Työsuhteen päättyessä työntekijälle maksetaan lomakorvausta tälle kertyneistä pitämättömistä lomapäivistä. Vuosilomalain mukaan lomakorvaus lasketaan jakamalla kuukausipalkka jakajalla 25, joka on kerrottu kertyneiden lomapäivien määrällä.
Tyypilliset työsopimukseen liittyvät erimielisyydet koskevat palkkaa, työaikaa tai työtehtävien muutoksia. Usein riitatilanteet saavat alkunsa epäselvästi kirjatuista sopimusehdoista tai työnantajan ja työntekijän erilaisista tulkinnoista työsopimuksen sisällöstä.
Monet työsopimukseen liittyvät riidat voidaan ratkaista keskustelemalla ja neuvottelemalla työnantajan ja työntekijän välillä. Tämä on usein nopein ja edullisin tapa ratkaista erimielisyydet. Neuvotteluavun tai oikeudellisen avun tarpeessa työntekijä voi kääntyä työpaikan luottamusmiehen tai ammattiliiton puoleen ja työnantaja kysyä neuvoa työnantajajärjestöltään.
Viimekädessä työnantajan ja työntekijän välisestä työsopimuksesta aiheutuvat riidat käsitellään asianomaisessa käräjäoikeudessa, jonka ratkaisusta voi tietyin edellytyksin valittaa hovioikeuteen ja korkeimpaan oikeuteen.
Työtuomioistuimessa puolestaan käsitellään työehto- ja virkaehtosopimuksia koskevat riita-asiat.
Työsopimuslakiin liittyvissä riidanratkaisuissa asiantunteva tiimimme voi auttaa.
Työsopimuslaki on työelämän pelisääntöjä määrittävä laki, jonka merkitystä työelämän sääntelyssä ei voi kiistää: Lailla vaikutetaan suoraan sekä työntekijöiden että työnantajien oikeuksiin ja velvollisuuksiin työsopimussuhteen osapuolina.
Työsopimuslaille on tyypillistä sen tulkinnalle paljon tilaa jättävä kirjoitusasu. Lakia tulkittaessa oikeuskäytännön merkitys onkin suuri. Työoikeuden asiantuntijamme avustavat työsopimuslakia koskevissa kysymyksissä.
Jos tarvitset apua työsopimuslakiin liittyvissä asioissa, ota yhteyttä.
Toistaiseksi voimassa oleva työsopimus, eli vakituinen työsopimus, on yleisin työsuhdemuoto Suomessa. Tällainen työsuhde jatkuu ilman ennalta sovittua päättymisajankohtaa. Työsuhteen voi päättää joko työntekijä itse tai työnantaja työsopimuslain mukaisesti.
Pexels: https://www.pexels.com/fi-fi/kuva/mies-ihmiset-naine-tyopoyta-3760069/
Toistaiseksi voimassa oleva työsopimus solmitaan ilman tiettyä päättymispäivää ja työsuhde jatkuu, kunnes toinen osapuoli irtisanoo sopimuksen. Tällainen sopimus sopii tilanteisiin, joissa työsuhde on tarkoitettu pysyväksi tai pitkäaikaiseksi.
Toistaiseksi voimassa oleva sopimus tarjoaa työntekijälle turvaa ja vakautta, koska irtisanomiseen vaaditaan lainmukainen peruste ja irtisanomisaika.
Määräaikainen työsopimus solmitaan tiettyä ajanjaksoa varten ja päättyy sovittuun päivään mennessä tai sovitun työn valmistuessa ilman erillistä irtisanomista.
Toistaiseksi voimassa oleva sopimus puolestaan jatkuu ilman päättymispäivää, ja sen päättyminen vaatii aina jommankumman osapuolen irtisanomisen. Sopimustyypin valinta riippuu työn luonteesta ja yrityksen tarpeista.
Työnantajalla ja työntekijällä on monia oikeuksia ja velvollisuuksia toistaiseksi voimassa olevassa työsuhteessa Työntekijällä on oikeus esimerkiksi sopia palkasta työsopimuksessa sekä oikeus vuosilomaan, jota kertyy työpäivien mukaan.
Toistaiseksi voimassa oleva työsopimus päättyy yleensä irtisanomisella ja tietyissä tilanteessa purkamisella.
Työnantajan tulee noudattaa työsopimuslain mukaisia irtisanomisperusteita, kun taas työntekijällä on oikeus päättää työsopimus halutessaan, kuitenkin irtisanomisaikaa noudattaen.
Työntekijä voi irtisanoa toistaiseksi voimassa olevan työsopimuksen omasta halustaan ilman erityistä syytä. Hänellä on kuitenkin velvollisuus noudattaa sopimuksessa tai lainsäädännössä määriteltyä irtisanomisaikaa, joka vaihtelee työsuhteen pituudesta riippuen.
Työnantaja voi irtisanoa toistaiseksi voimassa olevan työsopimuksen, jos siihen on asiallinen ja painava syy, kuten työtehtävien olennaisen vähenemisen aiheuttama taloudellinen tai tuotannollinen peruste.
Irtisanominen ei kuitenkaan ole sallittua syrjivillä tai epäoikeudenmukaisilla perusteilla.
Pexels: https://www.pexels.com/fi-fi/kuva/kyna-asiakirja-paperi-puinen-poyta-7841420/
Työnantaja on velvollinen tarjoamaan mahdollisuuksien mukaan muita työtehtäviä työntekijöille, jotka ovat irtisanomisuhan alla.
Työtehtävien tulee ensisijaisesti vastata työntekijän työsopimusta, mutta mikäli tällaista työtä ei ole tarjota, on tarjottava muuta työntekijän koulutusta vastaavaa työtä, taikka tarjottava sellaista koulutusta, joka on tarkoituksenmukaista uusien tehtävien kannalta.
Irtisanomisaika riippuu työsuhteen kestosta ja voi vaihdella viikosta useisiin kuukausiin. Koeajasta voidaan sopia työsopimuksen kestoajasta riippumatta, eli koeaika voi tulla kyseeseen toistaiseksi voimassa olevassa sekä määräaikaisessa työsopimuksessa.
Koeaika kestää enintään kuusi kuukautta, ja antaa molemmille osapuolille mahdollisuuden arvioida sopimuksen toimivuutta. Koeaikana työsuhteen voi päättää helpommin kuin sen jälkeen.
Määräaikainen työsopimus sopii projekteihin ja kausiluonteiseen työhön, kun taas toistaiseksi voimassa oleva työsopimus on hyvä valinta, kun työsuhde on pysyvä ja jatkuva. Valintaan vaikuttavat yrityksen tarpeet ja työn luonne.
Perusteltu syy on keskeinen työsuhteen irtisanomisen edellytys, kun kyseessä on toistaiseksi voimassa oleva sopimus.
Työnantajan on näytettävä, että työ on taloudellisista, tuotannollisista tai toiminnan uudelleenjärjestelyistä johtuvista syistä vähentynyt olennaisesti ja pysyvästi.
Riidanratkaisutilanteissa voit ottaa yhteyttä meihin.
Toistaiseksi voimassa oleva työsopimus on niin sanottu vakituinen työsuhde, joka tarjoaa vakautta ja pitkäaikaista sitoutumista sekä työntekijälle että työnantajalle. Se sopii tilanteisiin, joissa työ on jatkuvaa ja pysyvää.
Sopimus päättyy yleensä irtisanomiseen työnantajan tai työntekijän toimesta.
Haluatko lisätietoja parhaasta työsopimusmallista yrityksellesi? Ota yhteyttä ja löydetään yhdessä oikea ratkaisu yrityksesi tarpeisiin!
Google evästeet pähkinänkuoressa ovat pieniä tekstitiedostoja, joita verkkosivut tallentavat laitteelle selaamisen aikana. Ensimmäisen osapuolen evästeet tulevat suoraan siltä verkkosivustolta, jolla käydään.
Tuolloin, vain se sivusto voi ne lukea. Verkkosivustot saattavat käyttää myös ulkopuolisia, kolmannen osapuolen evästeitä. Ne eivät suinkaan ole vaarallisia ja ne usein voidaankin poistaa laitteelta.
Evästeet tallentavat kuitenkin runsaasti dataa, jotka riittävät tunnistamaan henkilöitä ilman suostumusta. Evästeet ovat täten siis ensisijaisia välineitä, joilla mainostajat seuraavat ja analysoivat verkkotoimintaa, jotta kohdennettua mainontaa voidaan harrastaa tehokkaamin.
Koska evästeet sisältävät suuria määriä henkilötietoja koskevaa dataa, tähän sovelletaan EU:n yleistä tietosuoja-asetusta (GDPR) sekä sähköisen viestinnän tietosuojadirektiiviä (EPD).
Evästeet voidaan luokitella kolmella eri tavalla: käyttötarkoitukseen, alkuperään sekä niiden säilyvyyteen. On myös evästeitä, jotka eivät tipahda tähän luokitukseen tai sopivat useampaan luokkaan. Käyttötarkoituksen mukaan luokiteltuna, tällaiset evästeet ovat välttämättömiä verkkosivujen selaamiseksi ja niiden ominaisuuksien käyttämiseksi.
Tällöin suostumusta ei tarvita, mutta on kuitenkin tarpeen selittää selkällä ja ymmärrettävällä kielellä, mitä evästeillä tehdään ja miksi. Evästeiden kesto laitteella voivat perustua istuntoon taikka ne voivat olla pysyviä. Istutoon perustuvat evästeet ovat tilapäisiä ja vanhenevat, kunnes selain on suljettu, kun taas pysyvät evästeet ovat kovalelyvvä siihen saakka kunnes ne poistetaan manuaalisesti tai ne vanhenevat itse.
Alkuperä viittaa siihen, että ovatko evästeet ensimmäisen tai ulkopuolisen osapuolen. Ensimmäisen osapuolen evästeet laitteeseen sijoittaa suoraan verkkosivusto itse. Kolmannen osapuolen evästeet laitteeseen sijoittavat mainostajat ja analyysijärjestelmät.
GDPR on kattavin tietosuojalainsäädäntö, jota on sovellettu 25. toukokuuta 2018 alkaen kaikissa EU jäsenvaltioissa. Asetuksen tavoitteena on yhdenmukaistaa tietosuojalainsäädäntö koko EU:ssa. Kuitenkin, ainoa viittaus evästeisiin esiintyy vain GDPR:n johdanto-osassa.
Sen mukaan evästeet, joita käytetään käyttäjien tunnistamiseen, joutuvat soveltamaan GDPR:n määräyksiä. Toisin sanoen, yritykset voivat käsitellä henkilötietoja niin kauan kuin ne saavat siihen käyttäjän suostumuksen taikka siihen on jokin muutoin lakiin perustuva syy.
EPD pantiin täytäntöön vuonna 2002. Sen tarkoituksena oli parantaa puutteita, jotka liittyivät sähköisen viestinnän luottamuksellisuuteen. Vaikka yli 20-vuotta vanha direktiivi, se toimii täydentävänä lainsäädäntönä GDPR:n rinnalla. Joissakin tapauksisa EPD voi jopa syrjäyttää GDPR:n.
Direktiivin mahdollinen korvaaja, sähköisen viestinnän tietosuoja-asetus (EPR), perustuu kyseiseen direktiiviin, mutta sen soveltamisalaa laajennetaan. EPR oli tarkoitus hyväksyä samaan aikaan GDPR:n voimaantulon kanssa, mutta EU on jäänyt pahasti tässä jälkeen.
EPR:n odotetaan valmistuvan vuonna 2024, vaikka vielä ei ole tarkempaa käsitystä siitä, milloin se otettaisiin käyttöön. Lain tarkoitus olisi luoda vankemmat suojat mahdollisesti uusille viestintämenetelmille.
Evästeitä koskevan lainsäädännön noudattamiseksi on lähes elintärkeää saada käyttäjältä suostumus ennen evästeiden irtilaskemista verkkosivustolle. Poikkeuksen luovat ensimmäisen osapuolen evästeet, jotka ovat ehdottoman välttämättömiä verkkosivun toimivuuden kannalta.
Ennen suostumuksen vastaanottamista, on olennaista antaa täsmälliset tiedot evästeen keräämästä datasta sekä tarkoitusperistä selkokielellä.
Käyttäjien tulisi voida käyttää verkkosivustoja ja -palveluita mahdollisesti myös ilman pakollisten evästeiden hyväksymistä. Evästeistä kieltäytyminen palvelun käyttämiseksi ei myöskään ole linjassa GDPR:n ja EPD:n kanssa. Mikäli käyttäjä päättää peruuttaa evästeitä koskevan suostumuksensa, prosessin olisi oltava yksinkertainen.
Tammikuun 4. päivänä vuonna 2024, Google aloitti uusien yksityisyysominaisuuksiensa testaamisen samalla lopettaen ulkopuolisen osapuolen evästeiden käytön 1 prosentilta käyttäjistään Chrome -selaimessa.
Google siirtyi Safarin ja Mozilla Firefoxin joukkoon luopumalla tällaisista seurantatekniikoista. Chromella on tällä hetkellä merkittävä enemmistö selainmarkkinoista maailmanlaajuisesti ja Google aikookin lopettaa kokonaan kolmansien osapuolten seurantaevästeiden käytön käyttäjiensä osalta. Määräaikaa on tosin lykätty.
Ulkopuolisen osapuolen evästeet eivät palvele vain verkkosivustoa, jolle ne on sijoitettu, vaan myös niiden tarjoajia. Mainosteollisuus hyvin pitkälti pyörii massatietojen keräämisen, profiloinnin ja reaaliaikaisen tarjoamisen ympärillä. Vastineeksi verkkosivustojen optimointipalveluista monet ulkopuolisen osapuolen evästeet keräävät valtavia määriä henkilötietoja käyttäjistä, joskus jopa ilman heidän suostumustaan tai edes tietämättään.
Tällaisia tietoja lähetetään, kaupataan ja myydään digitaalisilla markkinoilla. Ongelma itsessään ei ole kerättyjen tietojen määrässä tai niiden arkaluonteisuudessa vaan siinä, että näitä tietoja käsitellään käyttäjien laajojen profiilien luomiseksi. Googlen aloite kolmansien osapuolten evästeiden poistamiseksi Chromesta on luonnollisesti saanut osakseen vastustusta mainosalalta.
Googlen päätös poistaa Chromen kolmannen osapuolen evästeet on osa laajempaa aloitetta nimeltä ”Privacy Sandbox”, joka käynnistettiin elokuussa 2019. Aloite on vaihtoehto kaikenlaiselle sivustojen ja sovellusten väliselle seurannalle, ja se toimii samalla tavalla kuin kolmannen osapuolen evästeet.
Kolmannen osapuolen evästeiden hävitessä ei tarkoita sitä, että tarve saada käyttäjän suostumus päättyisi. Suostumus on edelleen keskeinen vaatimus monissa maailman tietosuojalaiessa. Kolmannen osapuolen evästeiden käytön lopettaminen ei myöskään merkitse käyttäjien seurannan loppumista, sillä seurantatekniikoita voidaan myös sisällyttää verkkosivustoilla ja sovelluksissa käytettäviin palveluihin monilla muilla eri tavoin.
Googlen The Privacy Sandbox -ratkaisu mainosten kohdentamiseen on ”Topics”-sovellusliittymä (API), joka luo tunnistettavia kategorioita, jotka selain päättelee käyttäjien käymien sivujen perusteella. Topicsin avulla käyttäjän yksittäisiä vierailtuja sivustoja ei enää jaeta verkossa, kuten kolmansien osapuolten evästeiden avulla on tehty.
Toinen Privacy Sandbox -ratkaisu on ”Protected Audience” -sovellusliittymä, joka on suunniteltu palvelemaan uudelleenmarkkinointia ja mukautettuja yleisöjä ilman, että kolmannet osapuolet voivat seurata käyttäjän verkkokäyttäytymistä eri sivustoilla. Se mahdollistaa selaimen laitteessa tapahtuvat toiminnot, joiden avulla käyttäjä voi valita relevantteja mainoksia verkkosivustoilta, joilla hän on aiemmin vieraillut.
Lisäksi yksi markkinoijien suurimmista peloista ulkopuolisen osapuolen datan loppumisen ja yksityisyyden suojaa suosivaan teknologiaan siirtymisen lisäksi on yksityiskohtaisten ja tarkkojen mainosmittausten väheneminen.
Privacy Sandbox vastaa tähän huoleen ”Attribution Reporting” API:lla, jonka avulla mainostajat voivat sijoittaa relevantteja mainoksia ja analysoida niiden tehokkuutta ilman kolmannen osapuolen evästeitä ja varmistaa yksityisyyden suojaa estämällä käyttäjien ristikkäisen sivustoseurannan.
Evästeetön maailma on melkein täällä, ja mainostajat vapisevat tossuissaan. Tiettyjen takaiskujen ja niistä toipumisen jälkeen mainostajat saattavat kuitenkin harkita ensimmäisen osapuolen datan hyödyntämistä. Tällaiset tiedot (sähköpostiosoitteet, ostohistoria jne.) ovat uskottavampia ja sisällöltään runsaampia, sillä käyttäjät antavat ne usein vapaaehtoisesti ja niitä voidaan seurata ilman seurantalaitteita.
Parantaakseen ensimmäisen osapuolen tietokantaa, markkinoijat voivat tarjota uutiskirjeen tilausta, käynnistää kanta-asiakasohjelmia, analysoida asiakaspalautetta tai luoda kyselyitä ja tietokilpailuja. Tällaisen yksinomaisen pääsyn saaminen ensimmäisen osapuolen tietoihin merkitsee selvää kilpailuetua.
EU:n yleistä tietosuoja-asetusta ja EPD:tä sovelletaan kuitenkin EU:ssa käsiteltäviin tietoihin. Samat henkilötietojen käsittelyä koskevat periaatteet säilyvät vielä pitkään sen jälkeen, kun ulkopuolisen osapuolen evästeet ovat poissa.
Kolmannen osapuolen evästeet ovat toimittaneet dataa ja yksityisyyden suojaa loukkaavia tietoja lähes biljoonan dollarin arvoiselle AdTech-teollisuudelle, joka on jo vuosia tukeutunut käyttäjien verkkokäyttäytymisen ennustamisessa ja reaaliaikaisissa huutokaupoissa. Nämä ovat muodostaneet mekanismin, jolla personoidut mainokset saatetaan verkkokäyttäjille.
Tekijänoikeus suojaa luovaa työtä ja antaa sen tekijälle yksinoikeuden päättää teoksensa käytöstä. Suomessa tekijänoikeuden kesto on laissa määritelty, ja oikeuden ymmärtäminen on tärkeää niin oikeudenhaltijoille kuin käyttäjillekin.
Tekijänoikeus syntyy yleensä luomishetkellä teoksille, jotka ylittävät niin sanotun teoskynnyksen. Tämä kynnys ylittyy, kun teos on tekijän henkisen luomistyön itsenäinen ja omaperäinen tulos.Tekijänoikeus suojaa työn ilmenemistapaa, toisin sanoen sisältöä, eikä itse ideaa tai aihetta. Tekijänoikeus syntyy teoksen luomishetkellä, eikä oikeutta tarvitse erikseen rekisteröidä.
Tekijänoikeus antaa luovan työn tekijälle yksinoikeuden teoksensa käyttöön ja hyödyntämiseen. Tämä suoja kattaa niin kirjalliset kuin taiteelliset teokset.
Tekijänoikeuden tarkoituksena on suojata tekijän oikeudet ja varmistaa, että hän saa oikeudenmukaisen korvauksen teoksensa käytöstä. Se myös edistää luovuuden ja kulttuurin kehitystä kannustamalla luomaan uusia teoksia. Lisäksi se vaikuttaa suhteeseen yhteiskunnan ja tekijöiden välillä, sillä tekijänoikeus antaa tekijälle yksinoikeuden hyötyä taloudellisesti teoksen oikeuksista, sallien samalla teosten käytön esimerkiksi opetuksessa. Näin tekijänoikeus hyödyttää sekä tekijää, että kulttuurin kehittymistä.
Suomessa tekijänoikeus on voimassa tietyn ajan, joka määritellään tekijän elinajan ja tiettyjen teostyyppien kohdalla tarkempien säännösten perusteella. Tekijänoikeus on voimassa tekijän elinajan ja 70 vuotta hänen kuolinvuotensa päättymisestä. Yhteisteosten eli teosten, joilla on useampi tekijä, tekijänoikeus on voimassa vielä 70 vuotta viimeisenä kuolleen tekijän kuolinvuoden päättymisestä.
Teoksen suoja-ajan alkamisessa kyseeseen voi tulla luomisen ajankohta tai julkistusajankohta. Tekijänoikeuslaissa määritellään kuinka kauan tekijänoikeus on voimassa missäkin tilanteessa.
Suomen tekijänoikeuslain mukaan tekijänoikeus on voimassa, kunnes 70 vuotta on kulunut tekijän kuolinvuodesta. Muualta peräisin olevien teosten kohdalla noudatetaan alkuperämaan lainsäädäntöä.
Kansainvälisesti tekijänoikeuden kesto vaihtelee, mutta Euroopan unionin jäsenmaissa, mukaan lukien Suomi, sovelletaan yleensä 70 vuoden sääntöä tekijän kuolinvuodesta. Yhdysvalloissa kesto on hieman pidempi tietyissä tapauksissa.
Eri teos tyypeille, kuten elokuvateosten ja sanoitetun sävellysteosten tekijänoikeuden kesto on määritelty erikseen lukeutuvan tekijöistä viimeisenä kuolevan kuolinvuodesta. (Tekijänoikeuslaki 43 §)
Tekijänoikeuslaki antaa tekijänoikeussuojan kirjallisille ja taiteellisille teoksille, ja suojan saavia teoksia voivat olla esimerkiksi kaunokirjallinen tai selittävä kirjallinen tai suullinen esitys, sävellys- tai näyttämöteos, elokuvateos, valokuvateos tai muu kuvataiteen teos, rakennustaiteen, taidekäsityön tai taideteollisuuden tuotteen, tai muulla tavalla ilmennyt teos (Tekijänoikeuslaki 1 §).
Koska tekijänoikeuden kohderyhmä on laaja, otetaan laissa huomioon myös se, kuka tai ketkä teoksen ovat tehneet, mikä vaikuttaa oikeudenhaltijuuteen sekä suoja-ajan kestoon.
Kirjallisen teoksen täytyy olla tarpeeksi omaperäinen ja itsenäinen tuotos, jotta se ylittää teoskynnyksen, eli saa tekijänoikeussuojan. Kirjallisten teosten kohdalla kynnys on yleisesti matala.
Elokuvateoksen tekijänoikeus lasketaan viimeksi kuolleen tekijän kuolinvuoden päättymisestä. Kyse voi olla pääohjaajan, käsikirjoittajan, vuoropuhelun kirjoittajan tai nimenomaisesti kyseistä elokuvateosta varten luodun musiikin säveltäjän kuolinvuodesta.
Elokuvateokset saavan tekijänoikeussuojan kuten muutkin taiteelliset teokset. Elokuvan tekijänoikeudet kuuluvat useille eri osapuolille, kuten ohjaajalle, käsikirjoittajalle, säveltäjälle ja tuottajalle. Tekijänoikeus antaa oikeudenhaltijalle yksinoikeuden päättää elokuvan levittämisestä, esittämisestä ja kopioinnista. Koska elokuva on yhteisteos, suoja-aika on 70 vuotta viimeisen elokuvan tekijän kuolinvuodesta laskien. Lisäksi esimerkiksi elokuvassa käytetty musiikki tai käsikirjoitus saavat erillisinä osina omat suojat, joiden oikeudet voivat kuulua eri tahoille.
Valokuvien ja visuaalisten taiteiden suoja-aika on 50 vuotta kuvan ottamisen vuodesta, teoskynnyksen ylittävien teosten suoja kestää 70 vuotta tekijän kuolinvuoden päättymisestä. Suoja-aika määritellään riippuen siitä, pidetäänkö teosta "taiteellisena" vai "ei-taiteellisena". Arviointiin vaikuttaa teoksen tekovaiheessa otettujen taiteellisten valintojen määrä.
Tekijänoikeuden kesto voi vaihdella erilaisten tekijöiden mukaan, kuten teoksen luomisajankohdan ja tekijän kuolinpäivän perusteella.
Tekijänoikeuden kesto määräytyy teoksen luomisajankohdan tai julkaisupäivän mukaan, kun kyseessä on tuntemattoman henkilön tekemä teos tai teosta ei ole jukistettu. Kun teoksen tekijä on anonyymi tai muuten tuntematon, suoja-aika alkaa teoksen julkistamisesta. Sen sijaan julkistamattoman teoksen, jonka tekijää ei tunneta, tekijänoikeus on voimassa, kunnes 70 vuotta on kulunut siitä vuodesta, jona teos luotiin.
Tekijänoikeus on voimassa yleensä tekijän eliniän ajan ja jatkuu 70 vuotta tekijän kuolinvuoden päättymisestä, jonka jälkeen perikunta hallinnoi oikeuksia, sillä aineettomat oikeudet periytyvät muun omaisuuden tavoin. Tekijänoikeuden taloudelliset sekä moraaliset oikeudet periytyvät. Lisäksi taloudelliset oikeudet on mahdollista testamentata.
Tekijänoikeuslain alkuperäisessä versiossa teoksen suoja-aika oli lyhyempi kuin nykyisin, ja se on ajan myötä pidentynyt. Merkittävin muutos tapahtui vuonna 1995, jolloin tekijänoikeuden suoja-aika oli 50 vuotta, mutta nykyisin 70 vuotta tekijän kuolinvuoden päättymisestä.
Vaikka tekijänoikeus suojaa teosta laajasti, siihen sisältyy myös rajoituksia, jotka sallivat teoksen käytön ilman lupaa tietyissä tilanteissa. Nämä poikkeukset on määritelty tekijänoikeuslaissa, esimerkiksi kopiointi yksityiseen käyttöön on sallittua, siteeraus, karikatyyrissä ja parodiassa käyttö, kopiointi vammaisten käyttöön sekä esitys julkisessa maksuttomassa tapahtumassa, jonka päätarkoitus ei ole teoksen esitys, on sallittua ilman tekijän lupaa.
Poikkeukset eivät kuitenkaan aina oikeuta käyttöä, mikäli se on tehty kaupallisessa tarkoituksessa.
Tekijänoikeus voidaan siirtää toiselle osapuolelle, kuten kustantajalle tai perillisille, sopimuksella tai testamentilla. Siirto voi olla osittainen tai kattava, riippuen sopimuksen ehdoista.
Myös esimerkiksi työsuhteessa tekijänoikeuden siirtäminen työnantajalle on tyypillistä. Tekijänoikeusneuvosto on työsuhteessa luotujen teoksen tekijänoikeuksia koskien lausunut, että tekijänoikeudet siirtyvät työnantajalle työnantajan normaalin toiminnan edellyttämässä laajuudessa. Muut oikeudet tällöin jäävät tekijälle, kuten moraaliset oikeudet, joita ei voi siirtää.
Kun tekijä kuolee, hänen tekijänoikeutensa siirtyvät perillisille. Heillä on oikeus hallinnoida ja hyödyntää teosta 70 vuotta tekijän kuolemasta. Suomessa aineettomat oikeudet periytyvät muun omaisuuden tapaan.
Hyvitystä tekijänoikeuden loukkauksesta voi hakea tuomioistuimen kautta siviilioikeudellisena vaatimuksena. Vaatimuksena on yleensä loukkauksen aiheuttama taloudellinen tappio, ja summa määräytyy usein sen mukaan millä korvauksella oikeuden käyttö olisi luvallista lisenssillä. Ennen oikeudenkäyntiä on myös mahdollista neuvotella oikeutta loukanneen tahon kanssa hyvityksestä. Apua neuvotteluun tai hyvityksen hakemiseen voi pyytää asianajajalta tai tekijänoikeusjärjestöltä.
Suomessa tekijänoikeuden loukkaukset käsitellään tekijänoikeuslain (404/1961) mukaisesti, ja loukkaukset voivat johtaa sekä siviilioikeudellisiin että rikosoikeudellisiin seuraamuksiin. Oikeudenhaltija voi vaatia tekijänoikeutta loukkaavalta vahingonkorvausta tai hyvitystä. Lisäksi tekijänoikeusrikkomuksesta voi saada sakkoa.
Tekijänoikeuden tarkoitus on antaa teoksen tekijälle oikeus määrätä teoksen taloudellisesta käytöstä. Tekijänoikeuden voi siirtää toiselle taholle sopimuksella, kuten muunkin omaisuuden. Tekijänoikeus ei kuitenkaan ole absoluuttinen vaan se sallii käytön tietyissä poikkeustilanteissa, kuten siteeraus tai teoksen käyttö arvostelussa.
Lisätietoja saat ottamalla meihin yhteyttä.
Kun tarvitset oikeudellista apua, on tärkeää ymmärtää, mitä eroa on lakimiehellä ja asianajajalla. Suomessa nämä kaksi termiä esiintyvät usein, mutta niiden merkitys ja käyttöala eroavat toisistaan huomattavasti. Tärkeä ero on siinä, miten he voivat toimia oikeudellisessa ympäristössä ja millaista roolia he voivat ottaa hoitaessaan erilaisia asioita.
Suomessa oikeudellisten asiantuntijoiden roolit ja pätevyysvaatimukset ovat tarkasti määriteltyjä. On tärkeää ymmärtää, milloin tarvitset lakimiestä ja milloin asianajajaa. Vaikka molemmat voivat tarjota oikeudellista neuvontaa, heidän kelpoisuutensa, velvollisuutensa ja oikeutensa vaihtelevat. Asianajaja on usein henkilö, joka työskentelee itsenäisesti tai asianajotoimistossa, kun taas lakimies voi olla osa organisaatiota, esimerkiksi yrityksen sisäinen neuvonantaja.
Lakimies, toisin sanoen juristi, on henkilö, joka on suorittanut korkeakoulututkinnon oikeustieteessä, eli oikeustieteen maisterin tutkinnon. Juristi on yleistermi, joka viittaa kaikkiin oikeustieteellisen koulutuksen suorittaneisiin henkilöihin. Lakimiehet voivat toimia useissa eri rooleissa, kuten yritysjuristeina, neuvonantajina, luvan saaneina oikeudenkäyntiavustajina tai julkisina oikeusavustajina. Monet lakimiehet työskentelevät yritysten sisäisinä neuvonantajina, jolloin heidän tehtävänsä ja asiakaskuntansa määräytyvät työpaikan tarpeiden mukaan. Kuitenkaan juristi ei saa käyttää nimikettä asianajaja, ellei hän ole Suomen Asianajajaliiton jäseneksi hyväksytty ja täytä kyseisen suojatun ammattinimikkeen vaatimuksia.
Asianajaja on suojattu ammattinimike, jota saa käyttää vain Suomen Asianajajaliiton jäseneksi hyväksytty lakimies. Asianajajaksi tullakseen henkilön on suoritettava korkeakoulututkinto oikeustieteessä, hankittava tarvittava käytännön kokemus ja läpäistävä asianajajatutkinto. Asianajajat toimivat laajemmin eri oikeudellisissa tehtävissä ja edustavat asiakkaitaan kaikissa oikeusasteissa. Heidän työnsä on yleensä itsenäistä tai tapahtuu asianajotoimiston kautta, mikä mahdollistaa laajemman palveluvalikoiman verrattuna lakimiehen työhön organisaation sisällä. Asianajajat ovat oikeudellisia asiantuntijoita, joilla on oikeus edustaa asiakkaita kaikissa oikeusasteissa. Asianajaja on velvollinen noudattamaan erityisiä eettisiä sääntöjä ja ylläpitämään jatkuvaa ammatillista kehittymistä.
Lakimieheksi tuleminen edellyttää oikeustieteen maisterin tutkinnon suorittamista. Juristi voi toimia eri tehtävissä, mutta ilman lisäpätevyyttä hänen toimintavaltuutensa ovat rajallisempia kuin asianajajalla, erityisesti oikeudenkäyntien osalta. Monilla lakimiehillä on rooli organisaation sisäisenä neuvonantajana tai juridisena asiantuntijana, jolloin heidän työnsä liittyy tiiviisti kyseisen organisaation tarpeisiin.
Asianajajaksi tullakseen henkilön on suorittanut korkeakoulututkinnon oikeustieteessä ja hankittava laaja käytännön kokemus, usein varatuomarin tehtävissä. Varatuomarin arvonimi saavutetaan, kun lakimies on toiminut tuomioistuinharjoittelijana ja saanut kattavaa kokemusta oikeudenkäynneistä. Lisäksi asianajajaksi pyrkivän on läpäistävä Suomen Asianajajaliiton järjestämä pätevyyskoe, joka varmistaa tarvittavat tiedot ja taidot asianajajan tehtävien suorittamiseen.
Lakimiehen ja asianajajan työtehtävät voivat olla päällekkäisiä, mutta niiden välillä on merkittäviä eroja, erityisesti oikeudenkäyntien osalta. Asianajajan laajemmat oikeudet ja velvollisuudet tekevät hänestä soveltuvan vaativampiin oikeudellisiin tehtäviin.
Lakimiehet antavat oikeudellista neuvontaa, laativat sopimuksia ja auttavat oikeudellisten ongelmien ratkaisemisessa. He työskentelevät usein yrityksen tai organisaation sisällä, jolloin heidän työnsä on kiinteästi yhteydessä kyseisen yrityksen tai organisaation oikeudellisiin tarpeisiin. Lakimiehen työ on siten usein osa kokonaisvaltaista palvelua, joka keskittyy tiettyyn toimialaan tai organisaatioon.
Asianajajat edustavat asiakkaita kaikissa oikeusasteissa ja tarjoavat laajempaa oikeudellista neuvontaa ja edustusta monimutkaisissa asioissa. Heidän toimintansa ei ole sidottu tiettyyn organisaatioon, vaan he voivat työskennellä monipuolisesti eri asiakkaiden ja erilaisten oikeudellisten asioiden parissa. Asianajajan rooli on siis itsenäisempi ja laajempi kuin lakimiehen, ja hän voi hoitaa vaativia oikeudellisia prosesseja.
Suurin ero lakimiehen ja asianajajan välillä on oikeus käyttää suojattua ammattinimikettä sekä oikeus edustaa asiakkaita oikeudessa. Asianajaja on velvollinen noudattamaan tiukkoja eettisiä sääntöjä ja täyttämään jatkuvan ammatillisen kehityksen vaatimukset, kun taas lakimiehen toimenkuva voi olla laajempi ja vähemmän säännelty. Juristilta vaaditaan ylemmän oikeustieteellisen tutkinnon suorittaminen, mutta asianajajan on lisäksi oltava jäseneksi hyväksytty Suomen Asianajajaliittoon. Lakimiehet puolestaan toimivat usein organisaatioissa tai tietyissä juridisissa rooleissa, joissa heidän toimintavaltuutensa voivat olla suppeampia.
Yritykset ja organisaatiot käyttävät usein lakimiehiä hoitamaan sisäisiä juridisia asioitaan. Tällöin lakimies toimii asiantuntijana tietyn organisaation puitteissa, keskittyen sen tarpeisiin ja tarjoamalla oikeudellista tukea lähinnä sisäisiin kysymyksiin. Myös esimerkiksi pankissa tai muussa yksityisessä organisaatiossa asiakkaat eivät voi itse valita lakimiestä, vaan he saavat oikeudellista neuvontaa kyseisen pankin palveluksessa olevalta juristilta, joka toimii pankin ohjeiden ja etujen mukaisesti.
Asianajaja on paras vaihtoehto silloin, kun tarvitset edustusta oikeudenkäynnissä tai monimutkaisessa oikeudellisessa asiassa. Koska asianajajat ovat koulutettuja ja kokeneita edustamaan asiakkaita oikeudessa, he soveltuvat parhaiten tilanteisiin, joissa tarvitaan oikeudellista edustusta tai monipuolisempaa oikeudellista neuvontaa.
Kun tarvitset oikeudellista apua, on tärkeää valita asiantuntija, joka vastaa tarpeitasi. Juristi, eli lakimies, toimii usein osana organisaatiota, yritystä tai julkista toimijaa, jolloin et välttämättä voi itse valita, kuka sinua edustaa tai neuvoo. Juristin palvelut voivat olla rajoitettuja myös toimivaltuuksien osalta, erityisesti oikeudenkäyntien suhteen. Sen sijaan asianajaja on itsenäinen ammattilainen, jonka voit valita vapaasti oman tilanteesi ja tarpeidesi perusteella. Asianajaja on koulutettu edustamaan sinua laajasti oikeudellisissa asioissa, ja hänellä on oikeus edustaa sinua kaikissa oikeusasteissa. Tämä tekee asianajajasta luotettavamman ja paremman valinnan monimutkaisiin tai vaativiin oikeudellisiin kysymyksiin.